Annas ollakaan! On kuin taivaisten sanansaattajain parvi lentäisi sinun ohitsesi ja niinkuin ihanin harpunsoitto humahtaisi sinun korvissasi.—Seis!—huudat sinä,—odottakaas vähäsen te siellä!—Ja aivan oikein, viimeinen enkeli jää jälkeen sinua kuunnellakseen.— Antakaa minullekin työtä,—sanot sinä,—en minä viitsi tässä yksin ilman olla.—Tee mitä mekin teemme, sanoo hän.—Mitäs te oikeastaan teette täällä?—Me luomme uusia maailmoita, synnytämme uusia elämänmuotoja iankaikkisesta iankaikkiseen.—No sitähän minäkin mielelläni tekisin, sanot sinä.—Hyvä, vastaa hän, tule meidän mukanamme, me osotamme sinulle tehtävän.—Ja huimaavassa vauhdissa sinä lennät heidän ihanassa seurassaan avaruuksien halki, kunnes he näyttävät sinulle pienoisen tähden.—Mene tuonne tähteen, sanovat he, ja opeta sen asukkaat rakastamaan toinen toistansa, että siellä syntyisi Jumalan valtakunta, kaikki tulisivat yhdeksi ja onni kukoistaisi heidän keskellänsä. Se on sinun ensimäinen taivaallinen tehtäväsi Jumalalta itseltään!—Sinä lennät onnellisena ja autuaana että olet sinäkin saanut tehtävätä Jumalalta itseltään ja sinäkin saat toimia Jumalan omassa nimessä. Ja sinä ajattelet: tuon jutun rakkaudesta olen kyllä kuullut ennenkin eikä se ole minulle mitään vaikeata.—Mutta voi sinun kummastustasi, kun perille päästyäsi huomaatkin tulleesi takaisin sille maapallolle, josta olit lähtenyt! Kaikki on tuttua. Siinähän ovat nuo ihmiset, riitaiset ja toraiset, huikentelevaiset, vain itseänsä ajattelevaiset. Mikäs muu neuvoksi kuin alkaa työtä käskettyä. Mutta taaskin: voi onnettomuutta, ajattelet sinä, minähän olen henki. Ei minulla ole mitään millä heitä ohjaisin, ei piiskaa millä heitä hyvään pakottaisin, ei mitään kiiltävää millä heitä houkuttelisin, ei käsiä, millä heitä pahasta estäisin, ei minulla ole edes ääntä millä heitä puhuttelisin ja varoittaisin. Ei auta mikään. Sinun täytyy käyttää sitä keinoa, mikä on sinun vallassasi: sinä voit puhua heidän ajatuksissaan, heidän omassatunnossaan. Jos he sitä kuuntelevat tai eivät, siihen et sinä mitään voi. Sinun täytyy vain käyttää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia milloin he pysähtyvät puuhissansa, milloin he hetkeksi hiljenevät, milloin he illalla rauhoittuvat tai aamulla nousevat eivätkä vielä ole ehtineet puuhiinsa ryhtyä ja sinun äänellesi kuuroksi tulla.
Kas semmoinen on henki ja hengen taivaallinen tehtävä.
Turhaan taidan puhua,—ajattelin minä. Ei saattajani enää ole täällä.
Mutta koetteeksi kuitenkin lisäsin:
—Nyt sinä varmaan tahdot vielä tietää mistä minä sokea ja kuuro ikäkulu semmoisia taivaan tarinoita osaan. Ymmärrä sentään, että minä olen lähempänä taivasta kuin sinä. Tiedäthän, etten minä kuule mitään enkä näe mitään. Katso, minun ympärilläni jo on se äänetön hiljaisuus, ja minä seison sen loppumattoman salin kynnyksellä, jonka seiniä ei näy, ei kattoa kuulu, ei permantoa tunnu. Sinulla on vielä paljon kadottamista, ennenkuin tulet taivaaseen. Mutta minulla ei ole kadotettavana muuta kuin ääneni, jota vielä kuulet; ja kohta, kohta en minä enää voi sinulle puhua muuten kuin sinun omien ajatuksiesi kautta.
Kun olin tämän sanonut, tunsin kuinka pehmeäsuortuvainen pää painautui rintaani vasten ja hienot kädet kiertyivät ympärilleni. Ja vaikk'en minä kuullut mitä hän minulle sanoi, tunsin minä siinä hyväilyssä hänen ajatuksensa: hän oli niinkuin sokea, joka tahtoo turvautua näkevään.
Ja niin me menimme alas mäeltä, tikitysten, toinen toiseemme nojautuen. Ja pitkät, pitkät matkat vaellettuamme hän saattoi minut tähän lämpimään tupaan.
Kun en näe mitään enkä kuule mitään, en minä tiedä onko täällä tuvassa paljonkin ihmisiä, ja onko kukaan kuunnellut minua. Mutta jos on, niin sen minä sanon teille: pysähtykää kerrankin, olkaa hiljaa, hiljaa, ja ummistaen silmänne ottakaa tarkka vaari siitä sanattomasta hengestä, joka teidän sydämmissänne puhuu. Tehkää kaikki mitä voitte, että hänen käskynsä tämän maan päällä pian täyttyisi. Sillä monta on mennyt taivaaseen, mutta ovat saaneet palata takaisin, henkenä vaikuttamaan mitä eivät ihmisinä saaneet toimeen.
Hän ja minä.
Minä olin talon ainoa poika. Käytyäni maanviljelysopiston rupesivat vanhempani syytingille ja minä otin vastaan hallituksen. Meillä oli komennot vähän vanhaan malliin. Vanhukset olivat pitäneet torppataloutta. Niitä oli meillä toista kymmentä, mutta ne tekivät yhteensä ainoastaan tuhatsataviisikymmentäkahdeksan hevospäivää ja yhdeksänsataakaksitoista jalkamiespäivää. Mökkiläiset lukuun ottaen oli lähes sadalla ja viidelläkymmenellä ihmissielulla kotinsa meidän maalla. Mutta nytpä otin minä ohjakset käsiini. En minä torpparein ja mökkiläisten veroja aikonut korottaa. Minulla oli muita aikomuksia. Panin toimeen uudenaikaisen viljelystavan ja karjatalouden, kotipellot laitoin salaojiin, ulkoniityt perkasin, ha'at harvensin. Ja niinkuin olin aina rakastanut suoraa ja suurta, niin minä ajattelin kuokituttaa pelloksi koko metsäalan kahden viljelysryhmän välillä, samaan linjaan ojittaa kaikki suureksi pelloksi, ettei sen ääreltä silmä toiseen ääreen kantaisi. Tätä tarkoitusta varten aijoin hävittää tieltäni järjestään kaikki metsäsaran torpat ja panna niiden peltotilkut yhteen taloon viljelysten kanssa. Minä olin laskenut, että siten voin kerran ruokkia toista sataa lypsävää ja noin kolmekymmentä hevosta.
Sitä metsäsarkaa, jossa enimmät torpat olivat, olikin jo alettu toiselta kulmalta hakata ja harventaa, niin että molempain peltoryhmäin mahtava yhteys häämötti sen läpitse, ja maailma alkoi arvailla minun aikeitani. Rikkaat ja suurivoimaiset ylistelivät minua, vähäväkiset pelkäsivät.