—Miksi en sanonut lämpimämmin? Miksi en tehnyt niinkuin olin ajatellut: että leikilläni hajoitan käteni sinua vastaan ja suljen sinulta tien, ja sinä ehkä nauraen tartut minuun, paeten käsieni alta? Nyt sinä syrjään väistyen vastasit: »päivää», ja taitoit tieltäsi leppätertun, joka olisi pakottanut sinua lähemmäksi minun puoltani. Jos sinä rakastit minua, tuskin olisit väistänyt? Mutta jos taas olisit nauranut ja leikkinyt minun kanssani, olisin vielä varmemmin tiennyt, ettet rakasta minua. Rakastitko sinä siis minua, kun väistit ja taitoit sen leppätertun?
Monta kertaa minä myös heinäniityllä suuren iloisen väkijoukon keskellä tiesin sinusta, vaikka sinä olit erilläsi niityn toisessa päässä. Sirkkain sirkuttaissa, mehiläisten suristessa, minun itsenikin nauraessa ja mukana muka leikkiä lyödessä aatokseni elivät lakkaamatta sinussa, ja joka hetki minä tiesin minkä suovan takana sinä haravoit, eikä läheisteni hyörinä estänyt näkemästä kaukaa sinun haravasi liikkeitä, sinun kyynärpäittesi kulmia ja sinun huivisi vilahdusta.
En minä iloinnut heinäini häkkilukua, en myös töitteni lepoa odottanut. Mutta sinua minä odotin. Kohta olet sinä sarkasi päähän haravoinut, kohta sinun täytyy tulla tälle minun saralleni, kohta heinäväki jo siirtyy tuonnemmas, mutta minä jään jälemmäs, ja kohta sinä tulet kootaksesi minun taikkoni jätteet. Tuossahan sinä jo tulet, tulet harava olalla ojan yli; ja vaikka sinä olet huivilla kasvosi varjostanut, heijastuu päivänpaahteessa sirisevä niitty altapäin sinun silmäkulmiisi ja poskipäihisi. Sinä aijot ensin mennä ohitse, mutta sitten huomaat ja naurahtaen sanot: »kas, onhan tuossakin vielä haravoimista!» Ja nyt me jo olemme vierekkäin, useamman heinäsuovan takana. Ei meitä kukaan tänne näe. Minä tunnen, että tämä nyt on se hetki, jota varten oli koko päivä, jota varten sirkat sirkutteli, mehiläiset surisi, heinä kahisi ja tuoksui, aurinko paahtoi, hattarat liiteli sinisellä taivaalla. Enkä kuitenkaan voi mitään sanoa sinulle, kun se hetki nyt vihdoin on tullut,—en mitään siitä mitä ajatuksissani olin tuhat kertaa sinulle sanonut. Sillä mitä en ajatuksissani tuntenut, sen tunnen nyt niinkuin jäisen kääreen pääni ympärillä: et sinä olisi ensin ohitseni mennyt, jos olisit minua rakastanut. Mutta paitsi rakkautta ei meillä ole mitään toisillemme sanottavaa.
Ja niinpä me sanaakaan sanomatta annamme työnmenon taas erottaa meidät. Ei aurinko eikä sirkat minua enää huvita, sillä näinhän minä taas niin kylmän selvästi, ettei minulla voi olla mitään odotettavaa. Taas hän joutuu kauaksi minusta, saran toiseen päähän. Kohta jo iltakellokin soi, kohta on heinänteko lopussa, kohta päättyvät nämä ihanat päivät, ja arvaamattomiksi ajoiksi hän silloin minun silmistäni jälleen häviää.
Pimeän syksyn tultua minä väijyin häntä kujassa, sillä siihen aikaan hän kävi meiltä maitoa. Minä hyppäsin pellon puolelta aidan yli ja saatoin hänet veräjälle.—»Kas, kuinka sinun on kiire», sanoin minä mennessämme.—»Antti on jo kotona», vastasi hän. Mutta minä kuulen, että hänen äänensä syyttä vapisee ja hän hengittää niinkuin juoksusta pysähtynyt. Nyt sen vihdoinkin tiedän! Hänen äänensä vapisi! Hän on minun! Autuus laskeutuu taivaasta minun luokseni. Minun sydämmeni kuohuu, tulvaa, paisuu mylleröiden suluissansa. Mutta katso, minä hillitsenkin itseni! »Hyvästi!» sanon minä sinulle sydämmeni riemussa. Sillä miksi minä kohta koskisin sinuun, kun minulla on huominen, on ylihuominen; kun koko elämä on minulle yhtenä aurinkona, tuhatvärisenä kaikki tulevaisuus.
Mutta kun taas olen yksin, kun sydän on jyskyttämästä lakannut, pysähdyn minä ja sanon itselleni: houkka minä! pelästyksestä hän ei henkeä saanut, kun minä pimeästä aidan yli hyppäsin hänen eteensä!—Ja niin on minulle kaikki jälleen rikki ja autuuteni on kuin usva takaisin taivaihin häipynyt. Tietysti, tietysti se oli pelästyksestä!
Pyhäinmiesten aikaan minulla oli kuitenkin jälleen todistuksia kerättynä, varmoja, epäilemättömiä. Ne olivat minulla kuin saiturin aarteet kätkettyinä muistiini. Minä kaivoin ne esille, käärin yksitellen auki, ja luettelin niitä mielessäni joka hetki, valveilla ja unissa: kerran hän kauan katsoi minuun; kerran hän punastui minut nähdessänsä; kerran teki suotta asiaa meille; kerran säpsähti, kun äkkiarvaamatta käänsin pääni ja tapasin hänet katsomasta minuun. Nyt et sinä enää petä minua, nyt minä jo näen, että sinun autuutesi on, kun onnistut minua palvella, ja minä jo näen, että minun seurassani sinun poskesi hohtavat ja korvalehtesi punoittavat ja sinä elät ja sydämmessäsi riemuitset joka ikisestä hetkestä, joka askeleesta, joka käänteestä, joka sanasta, joka välillämme tapahtuu.
Tuli jälleen kevät.
Ja kun minä jo niin varmaan tiesin, enkä enää todistuksia tarvinnut, ja kun minä kerran—pettääkseni niitä, jotka aina urkkivat minun tunteitani—otin kirveen olalleni ja läksin metsään, vaikka sinä olit meillä ja muiden mukana iloisesti visertelit meidän suuressa tuvassamme,—ja kun minä tulin metsään ja sydän soi riemusta, ja tulin aidanpanopaikalle, tahdoin minä kujeilla ja hiipien lähestyin kahta torppareistani, jotka siinä olivat työssä, huhkaistakseni äkkiä heidän korvaansa. Silloin kuulin heidän puhuvan keskenänsä:—»Se aikoo kaikki torpat hävittää.»—»Ei se kaikkia hävitä, Antin torppaa se ei hävitä.»—»Mitäs se sitä Antinkaan torppaa säästäisi?»—»Siksi vaan, että Antin muija on osannut asioitansa ajaa.»—»Taitaa, taitaa, hyvin se onkin ruvennut makeilemaan isännän edessä.»
Makeilemaan! Kirveellä minä olisin tahtonut halaista heidän päänsä. Ja kuitenkin—miksi hiivin minä tieheni niinkuin olin tullutkin, miksi laski minun aurinkoni keskellä päivää, miksi pimenivät minun valkoiset hattarani, miksi maa musteni minun edessäni!