Varmaan, varmaan hän pelkää, että minä hänen torppansa hävitän! Miksi ei hänkin sitä pelkäisi, niinkuin muut pelkäävät. Hän rakastaa kotiansa. Ei hän muuten olisi sitä upoksiinsa elämänlankaan kietonut, ei kukkia seinänvierille kasvattanut. Mutta siksikö, siksikö vain katsoitkin niin rukoilevasti minuun, etten sitä tekisi? Ja siksikö sinun silmäsi niin palavasti kiittivätkin minua, kun en sitä tehnyt? Vaikkei hän minua rakastakaan, niin minäkö hänen torppansa hävittäisin, sijoiltaan siirtäisin sen veräjän, jota hänen kätensä aukaisee, kesannoksi kääntäisin sen polun, jota hänen jalkansa astelee! Minäkö hänen kotitunteensa rikkoisin! Pyhä on minulle se koivikko, josta hän vihtansa taittaa, pyhä se kuusikko, joka on hänen korvaansa humissut, pyhä metsikkö, jota hänen silmänsä on katsomaan tottunut, ainoata risua en minä siitä taittaisi.
Samana keväänä hän tuli sairaaksi. Rupesi kuihtumaan ties mistä syystä. Niin kauan kuin hän vielä pystyssä kävi, kummastutti minua koko ajan tuo vähentymätön, nöyrä kiitollisuuden palo hänen suurissa silmissänsä, jota herkkäuskoisuudessani olin luullut rakkaudeksi. Minä ihmettelin sitä senvuoksi, että olihan koko maailmalle jo aikaa sitten selvä, etten minä mitään torppia rupea hävittämään. Maailma piti minua saamattomana ja oli jo kauan sitten lakannut odottamasta mitään suuria mullistuksia minulta. Ehkä siinä arvostelussa olikin jotain perää. Mutta oikeastaan oli pääsyy se, että minä häpesin ollenkaan aikoneenikaan hävittää kenenkään torppia. Häpesin kun ymmärsin, että jokaiselle ne olivat sama koti kuin hänelle.
Ei hän enää sinä kesänä jaksanut heinänteollekaan saapua.
Ja eräänä elokuun iltana meille tuli sana, että hän teki kuolemaa ja tahtoi minua puheillensa.
Minä juoksin sinne.
Antti meni kohta pois hänen vuoteensa luota ja minä jäin kahdenkesken kuolevan seuraan.
Oli niin kuihtunut ja muuttunut. Ei jaksanut puhua mitä tahtoi. Heikko puna vain nousi johonkin paikkaan hänen kalpeille poskilleen minun tultuani. Mutta silmissä paloi sama kiitollisuus nyt voitonriemun ja ylistyksen säteissä. Hänen huulensa vihdoin kuiskasivat:
—»Kiitän sinua, ettet koskaan sanonut. Sinä pelastit minun sieluni!»
»Mitä sinä tarkotat?» ajattelin minä kysyä, mutta en uskaltanut häiritä häntä. Katsoin vain hänen kirkkaihin silmiinsä ja näin, että hän tarkoitti jotain äärettömän suurta ja tärkeää.
Ja siihen hän kohta nukkuikin pois elämästä.