Pienenä vetosena jatkoimme tyytyväisesti lorikoiden juoksuamme, pysähtyen silloin tällöin, paisahtaen ja taas pulpahtaen eteenpäin. Joskus piti pärskähtääkin, kun sattui esteitä. Mutta tämä vain auttoi meitä: pärskähdyksessä jäi meistä paljon vettä pois, me yhä kapenimme, yhä hiljensimme vauhtiamme ja silminnähtävästi yhä selvisimme kirkkaammiksi. Vihdoin aloimme kierrellä merkillisissä mutkissa, pienimpienkin kivien ohi.
Päivä alkoi paistaa seestyvältä taivaalta. Yhä pienenevänä vetosena me luikertelimme hienojen kanervien ja puolukanvarsien välitse. Ei kukaan ollut ennen näillä mailla kulkenut, kaikki oli täällä uutta. Hiekka, milloin kullankiiltävänä, milloin marmorinvalkeissa hiutaleissa, oli kuivana allamme. Oli melkein yhdentekevä minne menimme; leikkien ja mutkitellen ja oikkuellen valitsimme väylämme.
Todella eikö jo kuvastukin taivaan kirkkaus meihin. Kohta meitä on niin vähän, että eroamme eri pisaroiksi. Ja jo pysähdymme. Minä pulpahdan erilleni kahden kirkkaan hiekkahitusen kohdalle ja kierryn pisaraksi. Minä olen jälleen minä, hienon hieno, puhdas, ihan läpinäkyvä, ja heijastan pientä auringonkuvaa pinnaltani.
Mutta tuskin olen ehtinyt olostani nauttia, kun minun taakseni jäänyt vetonen alkaa taas paisua, tulee minun luokseni, paisuu vielä enemmän ja yhtyy minuun. Joku pakottava voima työntää meitä vastustamattomasti takaa päin ja yhtäkkiä me pulpahdamme asemaltamme alas ja syöksymme suoraan johonkin uuteen mutalätäkköön. Se oli nähtävästi jo kauan seisonut, koska meidän tulomme sen sekoitti. Enin osa meistä kiertyi heti ensi tulvahduksessa sen seisoviin mutiin. Ainoastaan meille keskimäisille riitti vauhtia ja me puhkaisimme tummempana juovana läpitse ja jatkoimme juoksuamme alamäkeen, iloisina kun näinkin erkanimme ja kun olimme verrattain vähän tahraantuneet. Sanomaton pauhu ja porina takanamme pani meidät kuitenkin epäilemään, että lätäkön vesi oli käyttänyt hyväkseen pientä ja vain meille aijottua väylää, ja tuli nyt alas ihan kintereillämme. Tämä vaikutti, ettemme voineet katsoa eteemme emmekä enää valita parasta uraa, vaan ajatuksemme oli takaapäin tulevassa sekasorrossa. Ja aivan oikein, pieni ylennys—ja roskainen vesiryöppy mutisevassa savisotkussaan jo saavutti meidät ja tulvahtaen ylitsemme sekoitti meidät itseensä. Mitä oli sille esteet ja ylennykset! Yksi läiskähdys vain, ja kaikki olimme huimaavassa liikkeessä eteenpäin.
Näin suuressa vesiryöpyssä ei meillä ollut ennen koskaan ollut kunnia vaeltaa. Sekaisin vaan puhdas ja likainen! Ja mikä nopeus sitten! Onneksi sattui kanto eteen ja me jakaannuimme kahtia, tapaamatta enää toista haaraa. Olimme näin kerrallaan vapautuneet puolesta vesimäärästä.
—Pitäkää nyt varanne,—lotisimme me, jotka olimme kokeneempia:—tuolla näkyy yksinäinen laakso, sinne ei ole varmaankaan vielä kukaan löytänyt, kääntäkää sinne, pian, pian!
Mutta juuri kun piti tehdä ratkaiseva ja hyvin harkittu käänne, töytäsi meihin jostakin syrjästä taas vieras vesiväylä ja muutti suuntamme omansa mukaan.
Selvää oli ettei ollut enää ajattelemistakaan päästä erille. Selvästi näimme, että meidän oli vasten tahtoamme kulkeminen yhä suuremmissa vesiväylissä jotakin meille tuntematonta päämäärää kohden.
Voi kuinka elämä on rauhaton, ei missään lepoa, ei tilaisuutta hengähtämään! Mihin tämä kiire, mihin tämä liikkeen alituisuus! Miksi, miksi emme saa erottautua meille vieraista vesijoukoista hienoksi, kirkkaaksi vesisuoneksi, joka vapaasti hakisi itselleen väylää puhtaiden, kirkkaiden hiekkamurusten lomitse? Olemmeko todellakin pyytäneet liian paljon? Miksi se vaatimaton, hiljainen onnela, joka on väikkynyt mielessämme, jää yhä etäisemmäksi muistoksi, saavuttamattomaksi haaveeksi vain?
Näin miettiessämme kapinallisia seikkoja putosimme kahden mustan kiven välitse, viskellen itseämme sinne tänne vasten tihkuvien rotkojen seiniä, kunnes alhaalla purkauduimme vieraan, suuremman »puron» yhteyteen. Se kulki puiden oksien, sammaltuneiden lehtien ja risujen alla ja otti vastaan meidän mutaisen ryöppymme niinkuin tutun, välttämättömän pahan, hajoitti meidät toisistamme ja järjesti juoksumme. Se oli meitä puhtaampi, se kulki tyynesti ja itsetietoisesti semmoisessa väylässä, joka nähtävästi oli jo edeltäpäin uurrettu.