Kuinka ihan toista ja vierasta täällä oli!
Uusi vesi tuntui meistä kylmältä—kylmältä niinikään tuo itsetietoinen tyytyminen yhteiseen, aina muuttumattomaan väylään.
Vasta pitemmän ajan perästä, kun olimme päässeet mutkittelemaan niitylle, ihan kuin vartavasten tehtyjen tasaisten, pyöreiden ruohopengerten väliin, me sekaannuimme sovinnolla puroveteen, joka siitä muuttui ruskeankeltaiseksi.
Sen yksitoikkoisiin niittymutkiin alkoi tottua. Vaikkei tosin ollut niin hauskaa kuin ennen muinoin vapaudessa puhtaalla hiekalla, niin olipahan sentään tämäkin jotain. Puro kasvoi niityn läpi kulkiessa, ja tuntui mieltä ylentävältä näin tulla yhä enemmän merkitsemään ja voida sanoa »me» niin suuresta ruskeankeltaisesta vesimäärästä, jonka poikki piti heittää puu, jos mieli yli.
Ja sitten oli tullut lisäksi ihan uusi, ennen tuntematon viehätin. Huhuilivat jostakin suuresta ja vapaasta, jota sanoivat »joeksi». Toiset sanoivat »virta». Summa vaan, että johonkin semmoiseen rajattomaan ja pohjattomaan meidän oli määrä tulla ja että siellä oli alkava vapaus. Vapaus—kuinka se ajatus sykähytti! Mitähän se onkaan? Onko puro pääsevä näistä pakkoäyräistä valloillensa? Ettäkö saa todella mitä ikänä tahtoo——? Kuinka paljon saattoi anteeksi antaa turhia mutkia, seisahduksia, suvantoja, ruohostoja vain tuon hiipaisevan tulevaisuuden lupauksen tähden: kohta, kohta saapi——! Itsestään eneni vauhti ja pinnalla alkoi solua pyreitä ja pyörteiden tyhjiä keskuksia.
Oli pilvinen, tuores, viileä iltapäivä sateen jälkeen, kun se sitten tapahtui. Me syöksyimme tasaisessa, voimakkaassa käänteessä niinkuin avatusta sulusta—jokeen. Sen niin mahtavat vuolaat vedet vain hiukan hiljensivät vauhtiansa ikäänkuin tilaa antaaksensa, me olimme tervetulleet ja lisäsimme nähtävästi vauhtia, ja niinpä, tuntematta entisiä äyräitä, me tempauduimme hurjassa lennossa mukaan. Terve, vapaus!—olimme me huutaa, mutta keltaisuuttamme salaten vaikenimme, sillä heti ymmärsimme miten on oltava, miten on ajateltava ollaksemme niinkuin vanha joki. Ei mitään vapauden riemuhuutoja! Päinvastoin: joen koko luonne on ylpeä tyytymättömyys rajoihin, uhkamielinen vaatimus saada itse määrätä juoksunsa.
Mikä omituinen kajahdus minun omista lapsuuteni vaatimuksista hiekkahitusten väliltä! Ja nähdä nyt, että tuo suuri, mahtava joki tuntee juuri niinkuin minä muinoin! »Virrata itse minne tahtoo!» Siivo purovesikin joutui innostuksiin ja heiskui keskiväylässä syrjältä syrjälle. Me olimme kaikki yhtä. Emme vain enää lapsensuulla valitustamme piipitä, vaan laulamme sen ulos oikeutenamme, mahtavassa virrassa.
Voi mikä riemu, mikä mittaamaton elämä oli nyt tuossa omassa tyytymättömyydessämme! Pois tieltä kaikki esteet!
Ja kuitenkin: tulkaa, tulkaa, esteet, teitä me vain odotammekin!
Vauhtimme yhä eneni. Missä yksi vesivuolle jäi syrjään, siellä toinen pyyhälti vinhasti eteenpäin. Kaikki tahdoimme olla keski väylässä, jossa vauhti oli suurin, ja vuorotellen otimme toisiltamme siinä voiton.