Ja vauhdin kasvaessa kivet jo tekevätkin yhä enemmän estettä ja siellä täällä näkyy jo kuohahduksia. Samassa uomammekin tuntuu kapenevan ja jyrkkenevän. Syrjälle jäävä vesi alkaa hakea kalliojen takaa pysähdyspaikkoja, koettaa nousta tehdäkseen tilaa. Se kiehuu ja sihisee pyreitten halkeillessa ja alkaa sitten levottomasti lainehtia. Mutta keskivesi kiitää eteenpäin kuin musta käärme kiemurrellen.
Joku pohjakivi sattuu sen tielle. Se hajaantuu, kuohahtaa kahtia. Toinen osa menee yli, ja kivi peittyy näkymättömiin; hetkeksi vain siinä syntyy valkoista sekamelskaa ja pohjasta nousee ruskeata, uhkaavaa mujua. Ohi päästyä keskivesi kuitenkin selviää, yhtyy ja tummenee entiseksi. Se syöksyy nyt kahta hurjemmin eteenpäin. Mutta sen ympärillä, sen takana, sen edessä jo sähisee joka paikassa valkoinen velli. Kiviä, kiviä, kiviä!
Ja niinpä sattuu oikea este keskiväylällekin. Juuri missä sen vauhti on kiivain seisoo taas suuri kivi. Pshiuu! panee musta keskivesi ja lentää kuin vihainen haukka korkealle ilmaan, ja taas: pshiuu, pshiuu! Sen vaahto räiskähtää joka suunnalle, korskean kohinan nostavat sen pyörteet ja pohjassa käy kumea jyske.
Mutta vielä korkeammalle tahdomme heittää vaahtomme. Päivä kimmeltää höyryissämme ja taivaan kaari laskeutuu luoksemme.
Niinpä remahda siis ilmoille kohiseva koski, nyt me laulamme omaa lauluamme, julki laulamme sydäntä repivän kaihon, hyrskynä soitamme vesien voimakkaan valituksen. Ja valittaessa nostaa meitä villi riemu: ei mitään ole meidän ulkopuolellamme, ei kukaan ole meitä väkevämpi, ei kukaan voi meitä pysäyttää, ei kukaan huutaa meidän pauhumme ylitse!
Tämä se vasta jotakin on. Mitä olivat meidän entiset mutataistelumme tämän rinnalla. Tämä on elämä itse. Sen koko tarkoitus on tässä, tässä missä me paraillaan olemme. Elämä on taistelua. Sen tarkoitus ja sen nautinto ovat yhtä.
Mutta tuskin olimme tässä pauhussamme ensi kerran ehtineet näin sen tarkoitusta ajatella, kun huomaamme, että mahtavin kohina onkin jo meidän takanamme. Me olemme jättäneet sen jälkeemme. Ihmeellistä! Sitä, missä äsken olimme, sitä omaa elämänlauluamme saatamme nyt kuulla niinkuin joku toinen sitä laulaisi.
Me selviydyimme hiukan, pulpattaen pinnalle keltaisenruskeaa pohjakuohua.
Olemmeko todella päästäneet jotain käsistämme? Ei! Se on mahdotonta!
Ja levottomissa pintapyörteissä me hajoittelemme sihisevää vaahtoa väljentyneen uoman äärimmäisiin laitoihin.