Vauhdin hiljetessä ja uomamme yhä levetessä tuopi tuuli viljavilta lakeuksilta vastakynnetyn mullan hajua, ja meidän sanomatta, meidän laulamatta lehahtelee huhu pitkin vettä:
»Ei ole sinulla omaa tarkoitusta, vesi rukka. Sateena tulit alas, kostutit maan, sitten läksit purona lirisemään, veit alas rapaa, hienoa kivensohjua keräsit, jauhoit sen koskessa saveksi ja levität sitä täällä juoksusi varsille sahroin kynnettäväksi. Elämä on nyt kerran sellaista, ettei siinä auta omien tarkoitusten ajaminen. Ei pääse sinne, minne itse tahtoo. Ei ole olemassa mitään erikois-onnelaa. Nythän pääset savestasi. Sinä olet tehtäväsi tehnyt. Mene rauhaan!»
Ja vauhtimme hiljeni hiljenemistään.
Jätimme jo viimeisenkin savihitusen, kirkastuimme ja kaikki tyyntyi.
Olimme levinneet suunnattomasti.
Silminnähtävästi lähenee elämän loppu.
En voi enää pitää koossa sitä kokonaisuutta, jonka mukana vaellan. En jaksa enää katsoa missä ollaan, minne mennään. En jaksa vanhaa käsittää, en uutta ymmärtää. Taakse jäävät jotkin hajanaiset katiskat, ikävät lumpeenlehdet ja vesiruohot. Äyräät eroavat mataliksi viivoiksi taivaan rantaan. Etäiset ja läheiset maat pyörivät hitaasti toistensa taakse. Pohjaa ei tunnu allamme. Edessä on usvaa ja epämääräisyyttä.
Me emme enää muuta asentoa toistemme suhteen. Luultavasti emme enää liiku.
Välistä tuntuu kuin ei minua enää olisi, vaan olisivat ainoastaan muut, välistä taas tuntuu, että minä olen jäänyt yksin olemaan ja toiset menneet jonnekin muuanne, jonne minä en ole jaksanut heitä seurata.
Ja nyt jo hiljenee peräti.