Nyt on kaikki lopussa. Ei ole mitään liikettä enää. Siinä, siinä se siis oli kaikki!
Ja minua jo huimaseekin niinkuin ikiuneen nukkuessa.
Tai mitä se oli?
Omituinen keinuttava liike tuntuu nostattavan ja taas laskevan: ylös, alas, ylös, alas——
En minä nuku. Minähän olen vain irti kaikesta. Keinumme—keinumme—
Silloin käy rinnassa vavahdus, riemun vavahdus lentää minun läpitseni.
Minä elän!
Minä olen sama minä, olen jälleen yksi. Voin taas silitä niinkuin peili ja kuvastella itseeni taivaan värejä. Voin myöskin ilta-auringon paisteessa juoksennella pitkin rantakiviä ja kiertää pienimpien hiekkajyvästen välillä.
Mutta nyt minä yletyn maapallon ympäri, voin huuhtoa yhtaikaa eri maanosien rantoja. Minun nimeni on valtameri. Suuri ja vapaa on minun läikkynäni. Ei ole vesi koskaan voinut mitään sen ihanampaa uneksia.
Ja parhain riemuni on ymmärrys, että kaikki, jotka veden nimeä kantavat, virtaavat minuun,—ettei yksikään pisara mene hukkaan. Jotka maan syvyyksiin tunkeutuivat, ne lähde kuohutti kirkkaina jälleen ilmoille, puro saattoi jokeen ja joki minuun. Ja jotka kuohu viskasi rannan kiville, ja jotka aurinko kuivasi, ne nousivat pilviin ja taas tulivat alas ja vuotivat minuun.