Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen että tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti elämästä, nautti joka henkäyksellä, nautti niin että kostea, kylmä nenä nytkähteli, nautti silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten hänen ohitsensa.
Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä, naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä kielellään missä tarvittiin; sitten taas huokasi, nielaisi nautinnosta, ja painoi silmänsä umpeen.
Vasta kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä silmänsä.
Kaukaa—kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa airojen loiske.
Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät suurenivat, korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä kuin lentoon lähtevä lintu se istui selin taloon, katse järvelle päin, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan etujalkojaan sen piti kärsimättömyydestä joskus liikutella.
Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin. Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät—tarkkakuuloisinkaan ei olisi vielä mitään kuullut—ja hänestä näytti joka hetki että nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä hetkellä vene tulee niemen takaa.
Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.
Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin nuoli pitkin rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.
Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takaisin ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.
Mutta mitä hän silloin näki?