Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti, nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskeankellertävine suupielineen. Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvittelee että toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!

Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä.
Jäykistynein jaloin se astui muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja
katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja oikealle.
Sen sisimmästä sydämestä tunki esille huonosti salattu murina.

Pshiuu—pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan. Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.

Vahti tietysti ensimäisenä.

Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli tehtävä—jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehdä tämmöisissä tapauksissa: vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi, painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua, altapäin, nuolaisi sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli, kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi jalkojen välissä häntä.

Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyydet nähdessään nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä nurmikolla päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.

Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.

Miehet kulkivat heidän ohitsensa.

»Katos noita», sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja usutellen Virkun päälle pani: »vau, vau!»

Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin päälle pani samalla tavalla: vau, vau! »Kyllä tämä meidän Virkku Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!»