Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut hänen ohitsensa.
Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen ajatus: Vahti!—Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän sijaan hiipi niskassa epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin ja tahdot sitäkin taputtaa! Se epäilys pani karvat pystyyn, ja kalvava inho tukehutti mielihyvän. Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja sentähden kaikki ihmiset, kaikki mikä muka tarkoitti lämmittää hänen sydäntään, oli hänelle kylmää ja vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja todellakin lämmittää häntä olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut noita ruskeankellertäviä suupieliä, tuota pystykarvaista kaulaa, tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä,—joka olisi ymmärtänyt, kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä olemisellaan lämmittänyt hänen sydäntään.
Mutta semmoista ei ollut.
Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan ja nykäistä äkisti, että poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli kerran alkuun päässyt, jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti ja veti sitä nahkaa, siksi että se heltisi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan Vahdin sisään, repivinään kaikki, kaikki tyyni palasiksi. Kunnes aina heräsi hirveään mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samanlainen ajatus jälleen säikeytynyt—ja kun siitä oli hereille vavahdettu, kolmas, ja neljäs—siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pimeään alukseen—ja päivän hälinä alkoi.
Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se näyttäytyi niin, että Virkku alituisesti hytkähteli, ja sitten lisäksi se näkyi tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä, kun sitä huudettiin.
Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin nukahti. Silloin näkyi tämmöinen uni:
Oli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli ottavinaan Virkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa vasten. Sitten vei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin nähden, laski maahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa, että oikeus hänen mielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin lähemmäksi, painautui maahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua niinkuin ennen muinoin. Ihminen silitti myöskin Vahtia, eikä Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä Vahti oli nähtävästi muuttunut entiselleen ihmisen edessä ja myönsi kaikki tyyni. Ja kun nyt Virkku ei sille murissut, niin se tuli vieläkin lähemmäksi, meni selälleen, kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa. Silloin Virkku nuolaisi sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui, rupesi leikkimään, ja he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä haukkumaan. Kaikki oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka ymmärsi heidän sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.
Tämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä todellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa, että oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.
Se uni päättyi omituisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka olisi tehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut, täytyi hervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.
Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota nuo yölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen aamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.