Valon ja onnen lapsi.
Jo ulvahtelivat kesäpoutain jälkeen syksyn ensimäiset tuulispäät. Metsä ryskyi. Pitkät korven kuuset viuhtoivat oksiansa hurjan sekaisesti, ja mäntyjenkin sakeat latvat taipuivat myrskyn myötä. Mikä oli kuivaa ja lahonnutta, se taittui, se räsähtäen sortui maahan. Ja suuri oli salolla pauhu. Mutta yötä vasten yhä uudet ja yhä pimeämmät pilvet nousivat taivaan rannalle.
Pienet metsähiiret, jotka asuivat karahkaisen vanhan petäjän ympärillä, olivat pesiinsä visusti piiloutuneet. Sen petäjän alla oli sammaltunut kiviraunio—mainio pesimispaikka hiirille—ja vielä alempana, petäjän maanalaisessa juuriverkossa oli heillä tuhansia käytäviä juurihaarojen lomitse, vieritse, alitse, ylitse. Ei sinne tuntunut salon myrskyissä ryske kuin epämääräisenä maaperän tutinana. Syvemmällä ei sitäkään. Sama vikinä siellä aina kävi, niinkuin ei mitään myrskyä olisi ollutkaan. Ja vinkaisten ne ajelivat toisiansa, kun vieraan pesän hiiri tietysti pyrki toisen käytäville. Tämmöisessä hienossa tappelussa vieraita vastaan ja omien sitä hellemmässä rakastelemisessa meni pesähiirien aika hupaisesti.
Pahennusta tuottivat sellaiset uroshiiret, jotka olivat vielä liian nuoria perhe-elämää ajatellakseen ja taas jo liian vanhoja pesässä imetettäviksi. Ne juoksentelivat huvikseen vierailla alueilla, söivät vieraita ruokavarastoja ja aikaansaivat alituisia tappelun temmellyksiä. Pahin semmoisista oli eräs, jonka nimeksi olisi sopinut »Rohkea». Mistä vain vikinätä kuului, saattoi olla varma, että tämä Rohkea oli mukana. Se oli kasvanut enemmän kuin muut, se voitti kaikki ja tunnettiin siitä, että oli tappelussa useampia vastaan menettänyt toisen korvansa. Hiirten valtakunnassa oli Rohkeasta sentään paljon hyötyäkin, sillä se lähetettiin aina ensimäisenä vakoilemaan ja ensimäisenä se kaikki yhteiset vaarat ilmoitti.
Yhdistävänä siteenä eri perheiden välillä oli myös eräs toinen hiiri, vanha, kuolemata tekevä, hampaaton puolirotta. Sillä sen kertoessa nuoruutensa muistelmia kaikki hiiret sulivat yhdeksi ainoaksi kuuntelevaksi korvaksi. Se oli nimittäin aikoinaan nähnyt ihmismaailman.
Arvaahan sen mitä ihmiselämä on hiiren kuulla! Ihmiselämä ja ihmismaailma, se oli jotakin suurta, mahtavaa, käsittämätöntä. Ihminen on hiirelle korkeampi kuin korkein mitä se voi kuvailla, siis, hiiren nähden, jumala;—ja ihmismaailma, jossa kultakupuiset kirkot loistelevat, jossa yö valaistaan päiväksi, jossa miljoonat järkiolennot, ketään pelkäämättä eläen selvässä päivän valossa, kuuluvat yhteen ja samaan pesään—se oli korkeampaa onnea kuin minkä hiiri voi korkeimmaksi kuvitella, siis hiiren nähden itse taivas. Heidän sydämensä värähtelivät kuullessa semmoista, mikä uutuudellaan häikäisi rohkeimmankin mielikuvituksen. Semmoisina hetkinä kaikki tappelun vikinä vaikeni, ja takakäpälillään istuen hiiret kuuntelivat kertomusta, sekaisin viholliset ja ystävät, vieraat ja sukulaiset, nuoret ja vanhat, ja merkillisimmissä paikoissa heidän päänsä kääntyivät ja he katsahtivat, yhteistä ihmettelyä ilmaisten, toistensa silmiin.
Näin meni tämäkin myrsky-yö.
Aika kului niin nopeasti, etteivät he huomanneetkaan ennenkuin ryske oli jo salolla lakannut ja ulkona kaikki hiljentynyt.
Silloin tulee täyttä karkua yksi hiiristä, joka oli ehtinyt pistäytyä pinnalla,—lentää mielipuolena säikähdyksestä alimpiin lokeroihin. Ei siltä saa sanaakaan, sydän lyö niin hurjasti, ettei hiiri pysy edes jaloillaan, vaan lyyhistyy suu auki retkalleen nurkkaan.
»Rohkea» lähetetään ulos ottamaan selvää. Mutta Rohkeakin, korvapuoli, palaa heti takaisin eikä voi salata, että hänenkin vaalahtava rintansa pamppailee. Rohkea ei voi mitään selittää, ei ole koskaan mitään sentapaista nähnyt, ei ymmärrä mitään.