Pelko valtaa seurakunnan. Hiiret alkavat levottomasti liikkua, ja yleinen vaatimus on, että vanhan rottahiiren pitää itsensä mennä tutkimaan mikä vaara uhkaa ulkoa.
Mutta voiko kuvailla heidän hämmästystään, kun se vanha rottahiiri palaa takaisin ilmoittaen, että siellä on—ihminen!
Ihminen!—Ja kauhun valtaamina, salaman nopeudella ovat kaikki hajonneet lokeroihin ja istuvat pesissään, hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengähtää.
Hiirten valtakunnassa on kuolon hiljaisuus.
Ulkona puolikuu tulee pilven takaa ja heittää laimean valonsa hiljentyneen salon ylitse. Valaistuu himmeästi myös vanhan petäjän seutu.
Siinä on todellakin ihminen.
Ei se ainakaan paljon liiku. Niinkuin seisoisi raunion ylimmällä kivellä, pää kallellaan, mietteissänsä, hiljaa huojutellen itseänsä.
Aika kuluu.
Hiirten uteliaisuus kasvaa vihdoin kauhun ylitse. Ja niin jo saapuvat toinen toisensa perästä lokeron suulle. Vaalahtava rinta paistaa kuuta vasten. Nostelevat hienoisia etukäpäliään, nuuskivat ilmaa, tirkistelevät hetkisen mustilla silmillään ulos, ja kun pahin uteliaisuus on tyydytetty, antavat jälleen vallan kauhullensa, kääntyvät nopeasti takaisin. Mutta tuskin on yhden häntä pyörähtänyt pimeään, kun jo toinen suipponokka sukeltaa pimeästä esille. Ja missä vaan lokeroita, siellä hiiriäkin ihmistä tirkistelemässä, että mimmoinen se nyt on se valon ja onnen lapsi.
Jo muutamat uskaltavat lähestyä. Yksi ja toinen jättää pimeän lokeron suun, ja silloin tällöin istahdellen, sinne tänne kierrellen sipsuttaa lähemmäksi, nousee takakäpälilleen, kurottautuu koko pituudelleen, yrittäen nuuskia ihmisen jalanpäitä. Ei sinne ylety.