Erityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.
Heidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti. Rekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita herransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät uskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön mies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet, tuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että luutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli saattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti asian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena itseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.
— Tahtoisinpa nähdä sen naisen, joka huolii velkaisesta vänrikistä! — sanoi hän kiivaasti.
— Enhän minä mitään sano, — vastasi Helena.
— Minä vaan ihmettelen kuinka vänrikki voi kapteeniin asti pysyä niin ihanteellisena.
Luutnantti B. mymisi jotain viiksiinsä, ellei hienostaan kiroillutkin, — joka suuresti huvitti Helenaa,
Määräpaikassa kaupungin ulkopuolella koko seura pysähtyi valaistun ravintolan eteen. Ja täällä pantiin toimeen tanssi. Luutnantti B., jossa Helenan lause yhä oli kytenyt, otti asian uudestaan puheeksi, heti kun oli päästy sisälle.
— Johtopäätös neidin teorioista olisi siis mikä? — alotti hän asettuen vastausta vaatien Helenan eteen.
— Herranen aika, enhän minä sano muuta kuin että ihailen teidän siveellistä voimaanne! — vastasi Helena taas eikä nytkään ollut ymmärtävinään luutnantti B:n kysymystä.
— Mutta jos nyt olisi niin ja näin tuon siveellisen voiman kanssa? — sanoi luutnantti B. kärsimättömästi.