— Mitä tarkoitatte? — kysyi Helena muka pitkään.
Luutnantti B. oli kahden vaiheilla. Hän näki selvästi että Helena teeskentelee ja ymmärtää kaikki. Helenaa pyydettiin samassa tanssiin.
Myöhemmin, kun luutnantti B. oli jo päässyt parhaimmalle tuulelleen, hän taas haki Helenan esille.
— Johtopäätös olisi, sanon minä, että meikäläisten ja teikäläisten suhteet pitäisivät olla — kuinka sanoisin: — vapaammat? Eikö niin?
— Jaha, te käsititte, — sanoi Helena, — Tietysti vapaammat. Ei mitään kihlauksia!
— Mainiota, mainiota! — sanoi luutnantti B. — Se tahtoo sanoa: ei mitään lykkäyksiä tuonnemmas, ei mitään aikamäärää rakastuneille?
— Ah luutnantti Brummer, te käsitätte minua todellakin mainiosti. Ei mitään muuta aikamäärää, kuin minkä herrat luutnantit jaksavat pysyä valkosina enkeleinä, Eikö niin?
Näin sanoen Helena taas katosi tanssiin.
Luutnantti B. jäi katsomaan hänen jälkeensä, Kerta kerralta hän oli tullut yhä enemmän kiihoittuneeksi. Oliko tuo pilkkaa hänestä ja kaikista hänen tovereistaan? Hän rupesi suuresti pullistelemaan mahtavaa sotilasrintaansa. "Se hurmaava veitikka nähtävästi ei vielä tiedä mikä minä olen. Minä en ole mikään siviili narri. Minä olen luutnantti Brummer, minä".
Ja niin hän kaupunkiin takasin ajettaissa, sanaakaan sanomatta yhtäkkiä kaappasee Helenaa vyötäisistä ja puristaa rintaansa vasten.