Vaikka Helena tuli näin jotenkin lähelle luutnantti Brummeria, saattoi hän kuitenkin pyörittää sormellaan tämän nenän edessä ja sanoi ystävällisesti niinkuin lapselle:
— Fyi, fyi, fyi! Niinkö te minua käsitittekin!
Heidän katseensa tällöin kohtasivat toisensa, ja samassa luutnantti B. päästi Helenan irti sekä meni kokonaan suunniltaan. Sen jälkeen ei hän enää koskaan voinut Helenan edessä esiintyä häikäilemättömänä luutnantti B:na, niinkuin hän rakasti esiintyä muualla, vaan oli niinkuin ei hänellä uniformua olisi ollutkaan. Myöskin hänen ainainen tavaton kovaäänisyytensä aleni Helenan seurassa tavalliseksi hiljaiseksi puhetavaksi. Hän oli silloin hyväntahtoinen, luonnollinen, lapsellinen, ja antautui ilman mitään ehtoja Helenan kasvatuksen alaiseksi.
Toinen Helenan suosikeista oli luutnantti Rancken, se suuri pessimisti. Ystävyys häneen johtui siitä, ettei hän pessimistinä "uskonut mihinkään", ei tosin siis sosialismiinkaan, mutta eipä myöskään upseeriuteen; siihen hän kaikkein vähin uskoi.
Näitä kahta ominaisuutta, Brummerin luonnollista lapsekkuutta ja Ranckenin täydellistä uskomattomuutta, ei Helena löytänyt kessään muussa kuin näissä kahdessa juopossa. Mutta ne olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset "mahdollisiksi".
* * * * *
Eikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki?
Eikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä?
Ei. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut ja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen ajatella. Päinvastoin, jos missä niin juuri täällä oli sosialismin hänen mielestään saaminen jalansijaa. Hän juuri oli sosialismin vastustuksen pääkortteerissa. Kävipä siis asia kuinka hitaasti tahansa, ei sosialismin toteutuminen ollut lainkaan mahdollinen, ellei sitä ensin täällä tunnustettu. Sillä ajatellaanpa että sosialistit rakentaisivat ihannevaltionsa. Hyvä. Mutta sotilaat tulevat ja ampuvat sen pirstaleiksi. Siinä se sitten on. Kaikkihan riippuu siis juuri näistä sotilaista, ja kun ymmärtäväiset heistä ensin saadaan mukaan, niin tulevat tyhmät nousukkaat kyllä jäljessä.
Mahdollista tosin on, että vielä joku toinenkin syy kiinnitti häntä juuri tähän seurapiiriin. Hän aina huokasi, kun ajatukset kääntyivät sinnepäin — ja kun hänen täytyi itseänsä epäillä.
Jos hän pani oikein tilille itsensä, niin täytyi hänen selvästi nähdä, kuinka paljon asiat olivat muuttuneet hänen ensimäisestä Helsinkiin tulostaan asti, vaikka siitä ei ollut kuin kaksi vuotta vasta kulunut. Kun hän vertasi toisiinsa ensi aikaa kotoalähdön jälkeen ja nyt tätä aikaa kahden vuoden kuluttua, niin oli niissä olemassa suuri, kammottava erotus. Hän itsekin huomasi sen vasta viime aikoina ja jotenkin odottamatta. Hän huomasi, että ennen hän oli elänyt, tuntenut, ajatellut, — nyt sitävastoin hän ainoastaan muisti eläneensä, tunteneensa ja ajatelleensa. Ennen häntä oli johtanut hänen oma elävä ajatuksensa, nyt, jos hän johtoa haki, piti hänen muistella miten hän silloin olisi ajatellut.