Kaipauksella muisteli hän sitäkin, kuinka hän oli alussa esiintynyt ihan yksinkertaisessa, sileässä puvussa. Tätä tapaa hän oli koko maailman kummastukseksi uskaltanut noudattaa huolimatta siitä mihin kutsujaisiin meni. Mutta sitten hän oli vähitellen ruvennut luopumaan siitä. Ja nyt se oli jo aikaa sitten kokonaan jäänyt pois. Alkusyy oli se, että esiintyminen ilman pukuun pantua huolta välistä oli näyttänyt puuttuvalta kunnioitukselta isäntäväkeä kohtaan. Sitten taas oli välistä tuntunut ikävältäkin aina olla erilainen kuin muut. Mutta oli kolmas syy. Ja se oli, että hän tunsi niin monessa muussa sisällisessä asiassa luopuneensa alkuperäisistä vaatimuksistaan itseänsä kohtaan, että yksinkertaisuuden noudattaminen vaan vaatteissa olisi tuntunut teeskentelyltä.
Tämä muutos oli tapahtunut vähitellen, melkein hänen huomaamattaan.
Se seikka että hän ei puhunut sosialismista ja vältti sitä nimeäkin, oli ensin vaikuttanut, että useain kanssa hän ei siten lainkaan tullut puhuneeksi totisista asioista. Mutta jotakinhan aina täytyy olla ihmisten välillä, jotka kerran ovat tuttuja ja seurustelevat keskenään. Helena oli siten ikäänkuin kahtia jakautunut: toinen "hän" oli yhä kasvanut maineessa ja kukoistuksessa, toinen "hän" taas oli käynyt ihmisille ikäväksi, ja vaikka Helena tunnusti vaan tätä jälkimäistä oikeaksi itsekseen, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että edellinen yhä enemmän kasvoi sen ylitse ja tukehutti sitä. Toisin ja suorin sanoin: ympäristön löyhät puheet ja harrastukset olivat kuin olivatkin häneen tarttuneet.
Romaaninlukeminen esimerkiksi! Kuinka hän oli ensin halveksinut romaaneja! Hän oli kerran huomannut, että rakkausromaanit herättivät hänessä eloon sen vanhan suutelemistunteen Georgia kohtaan. Hän viskasi kohta pois kirjat. Mutta täällä kaupungissa ihmisillä kulki muotiromaanit kädestä käteen. Niistä aina puhuttiin ja niin hänkin rupesi jälleen lukemaan niitä. Ja nyt oli käynyt niin, että hän romaanin sankareina aina kuvaili Georgia! Eikä ollut enää tarmoa viskata kirjaa pois. Silloin hän oli jaksanut hylätä Georgin, nyt hän ei jaksanut aina edes mielikuvituksesta vapautua. Puuttuiko siis vaan, että hän olisi mennyt ja sanonut Georgille: Georg, suudelkaamme toinen toisiamme ja ollaan niinkuin ennen!
Voi, kuinka tämä ajatus häntä kauheasti vaivasi ja kuinka väkevänä virtana hänessä silloin oli halu tempautua irti kaikesta. Hän tiesi että hänen täytyy ja että hän on palaava takasin siihen entiseen korkeaan mielentilaansa, vaikka sen muistuminen olikin harvenemistaan harvennut.
Olihan hänellä vähän puolustustakin. Hän oli niin yksin. Mitä hän taisi taitamattomuudellensa, sille, ettei hänellä ollut Reinholdin voimakkaita sanoja. Oman luonteensa mukaan hän oli vajonnut siihen, josta Reinhold oli niin varottanut: oli ruvennut yksityisten kääntämistä ajattelemaan, silloin kuin olisi pitänyt vaan aatetta ajaa ja siinä elää.
Tämmöisinä hetkinä hän aina maltittomasti odotti Reinhold Korpimaan palaamista ulkomailta. Sillä ellei Reinhold pian palaa, niin kaikki vähitellen sammuu ja jääpi pois.
Kotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva. Sitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita sanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä. Odotti niinkuin pelastajaansa, joka voimakkailla sanoilla vie hänet jälleen entisiin korkeihin ilmakerroksiin ja tempaa hänet irti koko tästä hänen nykyisestä olostaan, josta hän ei itse jaksanut eikä osannut erota.
Hän palaa.
Suurena peilinä leikkui tyyni, määrätön meri sinä päivänä, jona Helena nousi Tähtitornin vuorelle odottaakseen laivaa, millä Reinhold oli palaava. Suuri oli meri, pilvet korkealla, paloteltuina, untuvaisissa reunoissansa punakeltaisen ruskon lävistäminä. Ja punakeltaisena tyynenä leikkui syvyyksien pinta.