Kohta kun hän tuli ylös ja hänen katseensa oli lentänyt kaiken meren yli, huomasi hän mustan savuviivan taivaanrannassa.
Voi kuinka hänen sydämmensä silloin sykähti! Oliko hän valmis nyt? Voiko hän näiden vuosien perästä sanoa niinkuin silloin: minä olen valmis mihin hyvänsä!
Oli, oli! Hän oli taas valmis. Voi, kuinka pieneltä ja alhaiselta ja pikkumaiselta tuntui äsken eletty aika tuon aavaan meren edessä! Kaikkia ihmisiä hän rakasti ja niiden yhtyyttä halusi niinkuin taivas ja meri olivat nyt yhdessä, ja hän ei enää epäile mitään tehdä, mikä on tätä yhteyttä edistävä.
Ja Helena sanoi itsekseen puoliääneen sanomattomalla ylenkatseella:
— Luutnantit! —
Se musta savuviiva liikkui ja läheni ja sen kanssa oli ikäänkuin merentakaiset maat ja kansat olisivat tulleet lähemmäs ja yhtyneet samaan elävään yhteyteen, niinkuin tämä sama meri huuhteli niiden rantoja ja sama taivas niitä peitti.
Kun Helena palasi kaupunkiin ja tuli satamaan, oli laiturilla jo paljon laivan odottajia ja enimmäkseen kaikki Reinholdin sosialistitovereita. Kaikki he odottelivat huomattavalla jännityksellä, vilkkaasti ja ilosesti puhellen keskenänsä; toiset seisoivat joukoissa, toiset taas naistuttujensa kanssa kävelivät edestakasin pitkällä laiturilla. Useat eivät vielä hallinneet täydellisesti herrastapoja, vaan osottivat hiukan kömpelyyttä. Muutamia tosin oli, joita ei olisi voinut herrasta erottaa. Muutamat olivat hiljaisia ja taempana pysyviä, yksi erittäinkin, hyvin miellyttävän ja ajattelevaisen näköinen. Häntä Helena ei voinut olla katselematta ja olisi niin äärettömän mielellään mennyt puhuttelemaan, jos olisi kehdannut. Se oli yksi niistä, joita Reinhold oli ulkomaille lähtiessään asemasillalla hänelle esittänyt. Helena ei voinut koskaan unohtaa, kuinka tyhmän tukalaan asemaan hän oli silloin tullut. Kun juna oli lähtenyt jäi hän kuuden vastaesitetyn Reinholdin toverin seuraan sillalle. Molemmin puolin ei tietty mistä ruveta puhumaan ja tuskastuttavassa äänettömyydessä he kulkivat läpi kaikkien asemahuoneiden rautatietorille, jossa ilman muuta kateltiin ja sanottiin hyvästi. Helenalla oli ollut melkein itku kurkussa tämän molemminpuolisen kylmyyden vuoksi, ja hänen olisi sanomattomasti tehnyt mieli tutustua heidän kanssansa. Mutta hän ei voinut heidän kasvojensa ilmeestä nähdä samaa halua, päinvastoin he ikäänkuin kiirehtivät vaan päästä erille tästä tukalasta tilasta. Ja sentähden hän ujosteli heitä yhtä paljon. Mutta peittämään ujouttansa totuttuun konvenanssi-hymyilyyn hän tuntemalla tunsi, kuinka he käsittävät häntä ylpeäksi. Eikä hän enää ollut, voinut muuttaa itseänsä, vaan läksi, muka ystävällisellä ylemmyydellä nyökäyttäen heille päätänsä.
Juuri samaa voittamatonta ujoutta hän nytkin tunsi tämän suuren, vieraan joukon keskellä. Hän istui arkana ja huomiota paeten syrjäisimmällä penkillä, — sama Helena, joka esiintyi vapaana ja varmana missä muualla tahansa. — Ja niinkuin silloin niin nytkin hän peitti mielentilansa teeskentelyyn: katseli muka mahtavasti jonnekin heidän ohitsensa tai tutki muka kärsimättömästi ajankulkua kellostansa. Kun he kulkivat hänen ohitsensa huomasi hän selvästi, että he osottelivat toisilleen häntä, ja tietysti he kaikki ajattelivat: tuossa se ylpeä Helena nyt istuu. Sillä kuinka he olisivat voineet ymmärtää, että hän ainoastaan sentähden oli noin tylysti katselevinaan heidän ylitsensä, että hän äärimmäisyyteen asti ujosteli heitä, ja ajatuksessansa kunnioitti ja rakasti heitä!
* * * * *
Laiva saapui ulapalta ja käänsi kaaressa saaren takaa korkean kokkansa satamaa kohden.