Reinhold ei tarttunut puheeseen, vaikka Helena vaikeni.
— Sinä olet niin itsenäinen, etkä voi ymmärtää semmoisia, jotka riippuvat toisista, — jatkoi Helena. — Mutta minä olen ainakin semmoinen, etten voi yksin mitään. Tosin vaikka sinä et puhuisikaan mitään minun kanssani, niin jo se tieto, että on ystävä, elättää minua, — se on niin kummallista.
Nyt sanoi Reinhold:
— Helena, minun tunteeni sinua kohtaan ovat jo enemmän kuin ystävän.
Helena kääntyi ja rupesi katsomaan hänen silmiinsä niinkuin olisi kysynyt mitä hän tarkoittaa.
Reinhold ensin katsoi vastaan, mutta samassa kadottivat hänen silmät ryhtinsä. Räpyttäen luomiansa hän milloin katsoi maahan milloin koetti vilkaista ylös, ja huulet noloina nauroivat, turhaan hakien Helenan ymmärrystä.
Yhtäkkiä Helenaa kouristi aavistus siitä, mitä Reinhold tarkoitti, ja hänen kasvonsa kalpenivat.
— Mennään täältä, — sanoi hän ja nousi.
Reinhold voitti takasin entisen malttinsa.
— Mikä sinun on Helena? — kysyi hän. — Istuhan vielä tähän vähäsen.