Mutta ennenkuin Helena oli kertomuksessaan selvinnyt edes alkuperusteistakaan, oli mamma jo pari kertaa ummistanut silmänsä. Ja kun Helena vihdoin lopetti ensimäisen jakson kysymyksellä: no mitä sinä siihen sanot? heräsi hän torkahduksesta ja sanoi:
— Ottaisit vaan sen Georg raukan!
— Voi mamma, mamma, eihän nyt ollut siitä puhe!
Helena saattoi tuskin hillitä itkuun purskahtamista ja painoi molemmat käsivartensa silmilleen.
Silloin äiti heräsi uneliaisuudestansa ja koko hänen sielunsa oli kohta
Helenan asiassa.
— Mitä siis on tapahtunut, lapsi?
— Reinhold on kosinut minua.
— Sinä et rakasta häntä, Helena, — sanoi äiti levottomasti.
— Kohta kun hän kosi minua ja sanoi, että hänen tulevaisuutensa on taattu, olin minä näkevinäni, ettei hän enää usko omaan aatteeseensa. Mutta niin se ei ole. Hän uskoo. Ja mitä merkitsee silloin rakastanko minä vai en, — hänen asiansa rinnalla!
— Se on kummallista, — sanoi äiti, — sinä olet perin unohtanut mitä ennen sanoit Georgin suhteen. Sinä sanoit: niinkauan kuin voi olla menemättä naimisiin, niinkauan pitää olla menemättä. Niin nuori kuin olitkin, täytyi minun sinulle lopuksi myöntää, että olit oikeassa. Enkä vieläkään kiellä sitä. Sinun sanoissasi oli omituinen, uusi avain tähän vanhaan kysymykseen. — Oletko sinä sen jättänyt? Vai oletko ehkä todella niin rakastunut, ettet muuta voi?