— Ei, mamma, nyt on niin, että minun asiani ei merkitse mitään, kaikki on hänessä. Sanotaanhan, että täytyy uhrata elämänsä suuren asian edestä. Ja kun niin on, niin mitä merkitsee silloin "voin" tai "en voi"! Ja kuka sen tietää, ehkä minä — miksi minä en voisi olla vaimo niinkuin monet muut? — mitä minä olen? en mitään! — Ja mitä rakkaus sitten oikeastaan on, miksi välttämättä "semmoinen" rakkaus!
— Puhu nyt vaan loppuun asti, niin sekaannut vieläkin enemmän, — sanoi äiti. Sitten otti kutimen ja pudottaen lasit alemmas nenälle alkoi kutoa ja huokasi:
— Ei, sen minä sanon: ota sinä vaan se Georg.
— Mutta mamma, mitä sinä sanot! Emmekö juuri Georg ja minä ole jo kyllin selvästi todistanut, että voimme olla ilman toisiamme! — sanoi Helena.
— Ei! — sanoi nyt äiti päättäväisesti, ja nousi mennäkseen kirjoituskaapilleen. — Nyt en enää voi pidättää, minun täytyy lukea sinulle —
Aukasi kaapin, nouti laatikosta kirjepakan, erotti keskeltä yhden kirjeen,
— Tämä on Georgilta minulle, — sanoi hän istuutuen entiselle paikalle. — Sen sain kohta sinun rukkaskirjeesi jälkeen, vaikken ole sinulle siitä mitään puhunut.
— Olkoon vaan siinä mitä hyvänsä, — mutta jos hän nyt jaksaa hyvin, niin se osottaa että hän voi myöskin hyvin tulla toimeen ilman minua, — sanoi Helena levottomasti ja nousi kävelemään.
— "Rakas täti" alkoi äiti siitä huolimatta lukea. — "En minä kirjoita siksi, että Te Helenalle jotakin sanoisitte minulta. Päinvastoin, rukoilen teitä, ettette missään tapauksessa kertoisi hänelle tästä kirjeestä. Te tiedätte, mitä hän on minulle kirjoittanut. Meidän välillämme on tapahtunut totinen, ainainen, peruuttamaton ero. Niin se on. Voi, rakas täti, jo ensi hetkestä kun hänet omistin piili sydämmeni riemun takana jokin aavistus, etten saa häntä pitää. Liian suuri oli onneni, että se todellakin olisi voinut täyttyä, liian" — —
— Ei, ei, ei, — huusi Helena, — älä lue, minä tulen hulluksi, jos tuo nyt jälleen revitään auki. Älä lue nyt, ei koskaan, ei koskaan —!