Ja silmät suurina, säihkyvinä, hän alkoi haltioissaan puhua:
— Ei mamma! Minä rakastan Reinholdia. Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa! Meillä kahdella on yksi sydän. Ja kun nyt on tullut kysymys voinko myös minä jotain uhrata, silloin minä peräytyisin. Ei, mamma, se ei tule tapahtumaan! Se ei tule tapahtumaan!
* * * * *
Seuraavana päivänä sai Reinhold Helenalta kirjeen, jossa Helena pyytää anteeksi eilistä keskustelua, ja ilmoittaa myöntävän vastauksensa.
Luettuaan tämän kirjeen Reinhold ensin vähän mietti, pidellen kirjettä sormiensa välissä.
"Olkoon siis niin!" — sanoi hän sitten itsekseen ja tyytyväisyyden ja tehdyn päätöksen hymy levisi hänen kasvoihinsa.
Hän rupesi kohta pukeutumaan, mennäksensä Helenaa tapaamaan. Sillä hänessä oli herännyt ajatus, että he Helenan kanssa menevät yhdessä aijottuihin sanomalehtimiesten tanssiaisiin, joissa he sitten varsinaisesti kihlautuvat, vaikkakin toistaiseksi salaisesti. Ja hän tahtoi kohta kuulla mitä Helena siitä tuumasta ajattelee.
Iltamassa.
Nämät tanssi-iltamat olivat kuin Reinholdia varten toimeenpantu. Ei niin, että kukaan olisi jotakin sellaista ajatellut, vaan niin, että Reinholdille itselle siksi päiväksi sattui monet asiat yhteen. Ensiksikin oli hän kansallistaloudellisessa yhdistyksessä vihdoinkin pitänyt suuren esitelmänsä työväestön asunto-kysymyksessä, saanut osaksensa huomiota ja oli esitelty seuran vaikuttavimmille henkilöille, jotka olivat lausuneet toivottavaksi, että tämä ansiokas esitelmä seuran toimesta julaistaan. Toiseksi oli hän äskettäin suorittanut yliopistollisen tutkinnon kansantaloudessa. Ja kolmanneksi hän oli mennyt kihloihin.
Hän tuli Helenaa kotoa hakemaan täydessä frakkiasussa, miltei vyötäisille ylettyvä rintapaita kiiltävänä, valkonen rusetti pystykauluksessa, silinteri ja hansikkaat kädessä.