— Kaikki tyyni perin pohjin ja heti paikalla, kas se on lähtökohta.
— Mutta sittenhän tahdotte juuri mitä mekin.
Anarkisti taas hymyili eikä vastannut. Sitten hän ikäänkuin aikoen vetää Helenaa syrjemmäs hiljensi äänensä ja pannen painoa joka sanalle lausui:
— Luuletteko te, neiti, todellakin että nuo tuolla (hän näytti sinne päin mihin Reinhold oli hävinnyt) jotakin tulevat maailmassa muuttamaan?
— En ainoastaan luule, vaan olen ihan varma siitä.
Sama hymy ja sama suun viivaisuus.
— Te olette huono psykoloogi, neiti. Ettekö näe että meitä vedetään nenästä. Meidän pitää muka odottaa, että herra Korpimaa ensin pääsee eduskuntaan. Sitten pitää hänen päästä siellä enemmistöön. Ja jos hän ja hänen uskottunsa, sitten kun ovat ensin antaneet perään melkein kaikissa kohdin, — jos he sitten valloittavatkin koko eduskunnan, luuletteko todellakin, että he ovat nyt valmiit panemaan toimeen ihannevaltiotaan? Ei suinkaan. Ei eduskunnassa saa niin lapsekas olla. Heidän korkein päämääränsä on tietysti kerran päästä hallitukseen, joka vaatii heiltä vielä selvempää luopumista "haaveista", ja taistella siis kaikin voimin toista puoluetta vastaan, joka on heitä jyrkempi ja joka nyt vuorostaan pitää pahaa elämää ja pyrkii eduskuntaan. Perpetuum mobile, eikö totta? Ja me muut istumme kiltisti penkillä odotellen milloin kaiken maailman uudet nousukkaat saavat yhteiskunnallista ja valtiollista merkitystä!
— Kylläpä te näette kaikki pimeänä, — sanoi Helena.
— Mutta myöntäkäähän, että se on koomillista: me muut sillä aikaa vaan "liitymme yhdistyksiin" ja kuljemme vappuna liehuvin lipuin pitkin katuja, niinkuin lapsukaiset!
Helena ei voinut olla nauruun purskahtamatta.