— Uskothan sinä sosialismiin aivan samalla tavalla kuin ennenkin,
Reinhold?
— Josko minä uskon? Mutta mitä teen minä sitten? Yöt ja päivät — voi melkein sanoa — minä työskentelen sosialismin eteen. Sinä et ole ollut minun työhuoneessani, muuten tietäisit kuinka täynnä pöytäni on kirjoja ja lentokirjasia. Mitä olisin minä ilman sosialismia? Kuka minua kannattaisi? Sosialismi on niin sanoakseni koko minun olemiseni ja tulevaisuuteni ehto.
Ja sitten, ikäänkuin vähän oikaistakseen, sanoi:
— Se tahtoo sanoa: tietysti olen monistakin entisistä haaveista luopunut.
— Mutta kuitenkin tahdot niinkuin ennenkin, että kaikki perin pohjin muuttuisi maailmassa?
— Että kaikki perin pohjin muuttuisi? Se tahtoo sanoa … kuinka sen ottaakin. — Tietysti.
Ja vähän mietittyään lisäsi vielä:
— Epäilemättä.
Helenan tempasi yhtäkkiä entisen tapainen riemun sykähdys. Mitäpä jos tämä epäilys todella olisikin ollut vaan hänen omaa oikullisuuttansa! Jos niin oli, niin ei häntä enää mikään vaivaa. Olkoon "sekin" asia sitten päätetty ja olkoon hän vaan vaikka kihloissakin. Sillä mitä todella merkitsi hänen oma personansa, joka oli niinkuin hukkuva hitunen kaikkisuudessa, sen rinnalla, että Reinhold uskoo niinkuin ennenkin!
Ilosessa mielialassa, vähäpätösistä asioista puhuen jatkui loppumatka ulkoravintolaan asti.