Siellä, rappusia ylös noustessa, Helena vielä nimenomaan päätti itseksensä, että nyt hän ei päästä pahaa tuulta voitolle vaikka mikä olisi.
Ainoa mikä järkytti tämän hänen päätöksensä voimaa oli että Reinhold, silmäillessään silmät rypyssä ruokalistaa, teki teeskennellyn bassoisella äänellä tilauksensa.
"Tuommoinen kelvoton minä olen, että noin vähäpätösestä!" — ajatteli Helena itsekseen. Hän tukehutti pahan tuulen jo alkuunsa ja saattoi melkein entisellä vauhdilla koko ajan puhua joutavistakin asioista, heidän syödessänsä kahden kesken yksityisessä huoneessa. Kerran vaan tuli äänettömyys, jota hän kaikista ponnistuksista huolimatta ei osannut katkaista. Silloinkin kuitenkin onneksi sattui putoamaan pieni posliini lautanen, josta tuli kylläkin puheen ainetta. Kunnes Reinhold taputti häntä kädelle ja sanoi ikäänkuin hänen mielensä rohkaisemiseksi:
— Pian saamme ajatella jo vihkisormuksien hankkimista, sillä saatpa nähdä niin me vihitään ennen vuoden loppua.
— Vihitään! — naurahti silloin Helena koettaen peittää punastumistaan.
— Niin: vihitään.
— Muistatko, kuinka sinä ennen muinoin aina puhuit semmoisista asioista?
— Mimmoisista asioista?
— Sinä sanoit kaiken sortovallan riippuvan siitä, että papit pitävät kansaa taikauskossa. Lampaan uskossa, sanoit sinä.
— Kyllä, kyllä, mutta en ymmärrä mitä se tähän kuuluu?