— Tuokaa tänne se insinööri! — huusi luutnantti B. innoissaan.
(Syy miksi Georgia oli pataljoonassa ruvettu sanomaan "insinööriksi" oli se, että hänen tiedettiin harjoittelevan insinööritieteitä. Toverit saivat hänen pöydällään aina nähdä kirjoja ja julkaisuja tältä alalta. Jotkut rupesivat tämän johdosta epäilemään hänen aikovan sota-akatemiaan. Mutta Georg vakuutti, että hän vaan huvin vuoksi.)
— Tuokaa tänne se insinööri, hän sen tietää.
— Tyttö on pelastettava! — huusi luutnantti M. haltioissaan.
Nyt puuttui pessimisti taas puheeseen.
— Pelastettava?! — sanoi hän ivallisesti. — Kauniit pelastajat me olemme hänelle! Hän on puhdas kuin enkeli ja meidän likaisuuttamme hän on paennut. Ja me muka häntä pelastamaan! Surra täytyy, että hän jätti meidät eikä ole enää täällä joukossamme meitä pelastamassa. Niin se on, pojat!
Tätä puhetta seurasi äänettömyys.
Tapahtui niin harvoin, että luutnantti R. selväpäisenä jotakin todella väitti, että kaikki nyt kuuntelivat korvat pystyssä hänen sanojansa. Ja kun hän oli sanonut, vaipui jokainen mietteihinsä, ja koko keskustelu vähitellen sammui hiljaiseen alakuloisuuteen.
Mutta luulla että se olikin tämän onnettoman klubi-illan päätös, on suuri erehdys. Kun kerran jokin rupee epäonnistumaan, niin pitää sillä tavallisesti olla kruunattu päänsäkin. Sillä kun oikein hullusti alkaa käydä, niin kokoontuu kaikki pahat yhteen, niinkuin vaahto läikkyvässä ristiaallokossa. Ja niinpä ei tuo juttu, että luutnantti Saurén muka häitänsä valmistaa, ollutkaan mikään naurun asia. Ei, kaukana siitä. Voi surkeutta!
Juuri kun luutnantit hiljenivät ja vaipuivat kukin mietteihinsä, kuului äkkiä oven rämäys, sitten toisen sisemmän oven, sitten rupesi kuulumaan nopeita, puolijuoksevia askeleita pimeän salin yli sitä huonetta kohden missä he istuivat.