Aina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen syvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat. Kaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen. Toivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni silmäin katse.
Naishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet häneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat häntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.
"Täällä sinä kidut ja kuihdut", kuiskaili se utunainen kerran hänen korvaansa. — "Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt minua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä tahdot irtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset sanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät elämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta."
Kirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta, mutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.
Se jatkoi:
"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan. Voisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei kukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä, rajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla näkymätöin niinkuin pisara meressä, — ja niin sinä vieläkin löydät minut!"
Ei tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin koko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti tainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi pusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan ja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä päätetty.
Ennen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta tottumuksesta löytäen sopivia sanoja:
"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa vastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko minä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme edestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä. Vapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee tapahtumaan, amen!"
Epätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut varma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen mahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti auttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa tämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin hän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni sitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän, ajattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa joillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä omilla puheillaan.