Itsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä sykähdykset kuin repivästä haavasta.
Se seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui kuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa lähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille. Mutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran linjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava savuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja jätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas tuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö puutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan virka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti pysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:
— Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla huomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri tuolla junalla, mutta —
— Mutta? — kysyi asemapäällikkö.
— Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen hänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle —
— Mielelläni —
— ja suullisesti antaa hänelle —
— mielelläni — mielelläni —
— Kiitos, kiitos! — antaa hänelle tieto että —
— Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa —