— Jaha, jaha, — että minä en mitenkään ehtinyt — ja lähetän tuhannet terveiset —
— Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. — Mutta ilman pilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät nauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.
Ja juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi sohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti häntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin. Mutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui puheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.
Tämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.
Siitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen Pietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun ihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi, rupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa erilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin, huvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää elämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin paranivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä, vaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan lapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja anteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien sanankuulijain silmistä. — Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään pappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.
Ja kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen liikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina sittenkin taka-alalle.
Kunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä rahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä hänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut vähäistä. "Hän onkin susi lammasten vaatteissa", sanottiin. Ja siis kaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten mielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!
* * * * *
— Lapseni, — sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet elämästänsä, — minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä minä sitä onnettomuutta sure enkä ole sen tähden silmiäni kuiviin itkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on lunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä kysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen lunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä rauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa katumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen ylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon rajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat, täällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut. Sillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus semmoisella autuudella sieluani täyttänyt.
— Voi, rakas, rakas setä, — sanoi Helena, — tuon minä voin niin-niin hyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan ainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja jos vaan tietäisin kuinka, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin tämän vankilan.