Vähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat Georgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa. Maantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset ja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla täyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita niillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen taa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne jo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat valkoisessa vaahdossa.
Georg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi vanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun koko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä sisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka katseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.
Helena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona itsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot, jotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan vieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että tuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, — tulee se, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi huiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta, että tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja suutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!
Kun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin asianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan Georgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun Helena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi vallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen tavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki useita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät toisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti hymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi kohteliaita tervehdyssanoja.
"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!" — ajatteli Helena itsekseen vähän harmitellen.
Georg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi tervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan mitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli nähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui sen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin pitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä ujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.
Koettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän välisistään asioista.
Kerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat jättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon ohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:
— Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?
— Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? — kysyi Georg.