— Eikö näin? — Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin — valmiina nauruun purskahtamaan.
Heillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista rakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen luonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja he keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata kasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä silloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja käsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se, ettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.
Nyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg ollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan täytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä lapsellisuudessa.
Merkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg — niin vieraalta ja ujostuttavalta kuin tuntuikin — oli kuitenkin Helenasta omituisen viehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.
Kauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että nauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg puhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, — ja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä puristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi ja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan semmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.
Kohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä pidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin pariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten heti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin, ikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi jos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut Georgiin, että alituiseen häntä katseli.
Helena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis kuin Georg.
Olihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin rinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että Georg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän sitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli "aijottu Georgille".
Kun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei voikaan tulla häntä kauniimmaksi!
Illalla maatapannessa Helena katseli kauan aikaa peiliin päästäkseen siitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös solmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan rupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta heretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä niin näytti — kauan katselemisen vuoksi.