— Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? — kysyi Helena jähmettyen kauhistuksesta.
— Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu tappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!
— Ja kuka löi?
Vallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja maltti.
— Olipahan eräs. — Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut tapauksen kovasti sydämmelleen. Ha — ha —, se on todellakin perin jokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää ilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty ruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. — Ja ihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, — kaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on sentään heistä parempia!
Hänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin kuulemaan.
Maijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui niinkuin Maija itse olisi raivoillut.
Kun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen seinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi ensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei keskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.
— Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa, fröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on jokapaikassa! — sanoo vaan papallensa! — huusi Maija.
Helena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.