— Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?
Ekholm sanoi hiljaa:
— Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu olevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.
— Niitä on suuria ja pieniä — jatkoi Maija. — Pyykerskalla on yksi,
Topiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! —
Katos, katos, — sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: — jo vievät.
Ei ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai — ai, mihin nyt
menit, Heikki paha!
Viheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän liikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista. Sitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään Souvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen hymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään kauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi ajoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:
Älä sinä mamman kiehkerätukka
Sure minun perästäni,
Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan
Niin ilonen on elämäni.
Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.
Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.
— Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? — kysyi hän
Helenalta.
Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi
Souvari-Heikin nimen.