— Sosialismi on yhteiskunnallisen uudistuksen oppi. Ei mitään muutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima on herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on saatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun se kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava kaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen. Kaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva. Ainoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia, ei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen työnantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti kehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten nyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin miljoonat hukkuvat.
Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin.
— Todellakin, — sanoi hän. — Mistä syystä me aina kuvailemme, että meissä on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.
Ja arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli työmiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän — hän joutui äskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä olen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut tähän asemaan, ensiksikin että te tulitte tänne ja avasitte minun silmäni, ja toiseksi, että minulla on veli "siellä", sillä sen kautta on ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä yhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan kasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut. No niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle, neuvokaa mitä minun pitää tehdä!
— Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole pahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa ja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako aikaanne ja voimianne kenenkään yksityisen pelastamiseen, kuten muutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka kerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa tuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava, paljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen ihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on pantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava, luokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat neidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät. Meillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta tarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen joukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille sosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen kuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi, hän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä taipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa kätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se kerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen nukkuvassa povessa.
Helenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma avataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen sanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he puhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun valon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi maantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet kuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin maahan laskeutuneet.
Sosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa, kun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä tulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut ilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että paikan.
— Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin — arvoisaan isäänne nähden —, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.
Helena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän oli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen ylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:
— Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii, kukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!