— Näkemiin! — sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas hänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.
"Bellamy".
— Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan silmäsi, kun luet noin hämärässä, — puhui äiti eräänä iltana Helenalle omasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti erottaa käsikuteen silmukoita.
Helena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä lukuaan.
— Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se englantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo olisi tapahtunut hänen ajoillaan. — Hankkisit lasit nenällesi. — Ja kuinka ikävääkin se voi toiselle olla!
Tämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.
Äiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta kun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni ikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.
— Lelle! Lopeta paikalla! — sanoi äiti kynnykseltä.
— Mainiota, mainiota! — puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin lukemisen. — Se on kerrassaan mainiota!
— Mikä se siellä nyt on niin mainiota? — kysyi äiti ja rupesi hakemaan korista lankoja.