— Voi mamma, mamma, — huokasi Helena, istuutuen äidin syvään nojatuoliin. — Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!
— Ilmoita siis minullekin.
— Kaikki, kaikki on muuttuva, — puhui Helena innoissaan. — Meidän täytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu yhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.
— No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, — pilaili mamma.
— Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta koska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä siinä seisoo, — kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.
— Kuuntelen.
Helena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:
— Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen vanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, — jota hevoset vetävät ja jossa on kattosijoja. Ajattele että ihmiset ovat valjastetut semmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä myöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä voimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä kattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää itseänsä! — Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat, että kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi pysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään tekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa ihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun jonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti samalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole hassua! — Mutta joskus tapahtuu, — sanoi Helena totisena, — että ihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä alas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden nälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. — Mamma, tämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin herännyt pahasta unesta.
— Mitä tarkoitat?
— Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä semmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, — että siihen täytyy valmistua eikä saa elää noin vaan —.