— Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, — sanoi äiti.
— Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! — puhui
Helena ajatuksissaan.
Äiti sanoi vähän ajan perästä:
— Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi säikäyttänyt.
— Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja — katsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana tulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki tasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen, kaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi hyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!
— Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole keksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole keksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.
— Ei. — sinä ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä rovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on luotu tämmöiseksi, — että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti sanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja monivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, — niin hän sanoi.
— Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten mielipide, — sanoi äiti.
— Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne, jotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää aina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut, että juuri me, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, — että juuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu rahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne nyt eivät pääse kehittymään! — Sehän on hirveätä ajatella.
— Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.