Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.
Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.
Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja pelastusta.
Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää. Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa. Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi ristikot vahvistakaa!
»HILJAISUUDESSA»
(Eräs muisto)
Meidän puolentoista-vuotias tyttömme oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja viikon kuluttua tuli vielä aivokuume lisäksi. Hän joko ääneensä valitellen nyppi huuliaan ja peitettään tai makasi tajuttomana, silmät auki. Lääkäri, lapsen nähtyään, teki kohta johtopäätöksensä, ja jos viivytteli sitä meille sanomasta, niin nähtävästi vaan säälistä meihin. Hän ilmaisi kautta rantain, ettei ollut juuri mitään toivomista, ja läksi. Kutsuimme vielä toisen lääkärin siinä toivossa että tällä olisi ollut enemmän luottamusta paranemisen mahdollisuuteen. Tämä toinen lääkäri alkoikin hoitaa lasta, muutti itse vesikääreitä joka kolmas tunti ja silmiänsä ummistamatta valvoi kokonaisen yön lapsen vuoteen ääressä. Mutta aamupuoleen hänkin sanoi, ettei ole mitään toivoa lapsen paranemisesta, ja matkusti pois.
Auringon noustessa näimme kaikki selvästi, että lapsella oli jo kuolemankamppaus edessä. Käsissä ja suupielissä alkoi käydä omituisia nytkytyksiä ja hengitysjaksojen välinen aika oli pidennyt.
Soitimme kolmannen tohtorin. Hän saapui hevonen vaahdossa, pitkä turkkinsa ja suuri karvalakki ihan lumisina, vaikkei lunta satanut. Hän hypähti reippaasti reestä ja nousi puoli juoksussa portaita ylös.
—Lapsi parka,—hän sanoo nähtyään pienokaisen ja silittelee sen päätä ja koettelee suonta,—niitä on paljon tämmöisiä tapauksia tähän aikaan,—Ja hän kertoo tapauksen, jossa lapsi oli, ihme kyllä, parantunut.