—Onko siis toivoa?—kysyimme.
—Ei, ei suinkaan. Olen aivan vakuutettu siitä, että huomenna tähän aikaan kaikki on lopussa, tai ehkä jo tänään iltapäivälläkin,—sanoo hän rauhallisella ja lempeällä äänellä.
Ja vähän aikaa istuttuansa hän nousee ja sanoo rohkasevasti: »no, nyt minun täytyy kiirehtiä toisten sairaiden luo, niitä on paljon.» Jättää hyvästit, istuu rekeen, kuski napauttaa pitkällä pystypiiskallaan hevosta ja lumipölynä he tuprahtavat näkyvistä.
Iltapäivällä, niinkuin tohtori oli sanonut, piteni hengitysten väli huomattavasti yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, ja vihdoin ei tullut uutta hengitystä enää ollenkaan.
Kuinka selvää oli, ettei lapselle ollut oikeastaan mitään tapahtunut. Äsken se vielä hengitti, sitten harvensi yhä enemmän, harvensi niin, että kului kolme neljä sekuntia ilman hengitystä, vihdoin kuusi seitsemän sekuntia, kunnes jäi kokonaan tulematta. Sydämmentykytys samalla tavalla hidastui, harveni ja seisahtui.
Jyrkkää muutosta ei näkynyt eikä ollut. Ei ollut siinä mitään luonnotonta, ei mitään kummallista eikä erinomaista. Mutta yhtäkkiä herää outo sana: kuollut! ja joku—onko se yleinen mielipide, sopivaisuusko, aivan kuin joku uhkaaja—käskee ajattelemaan, että on tapahtunut jotain kammottavaa, hirveätä, jota emme osaa suinkaan itse arvostella, vaan täytyy ainoastaan osata tehdä sitä, mitä tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti tehdään, noudattaa juhlallisuutta, puhua hiljaa, nyyhkyttää j.n.e.—koko tuo pitkä sarja kaikille tunnettuja tekoja. Vuosisatojen taikauskot kummittelevat niin sen sanan soinnussa, että ne ihan väkisin jatkuvat selkäydintäni myöten, ja vähän ajan kuluttua minua kammottaa oman lapseni ruumis ja pelottaa olla yksin samassa huoneessa vainajan kanssa.
Miksi ihminen ei voi vapautua kuolemankammosta? Miksi vapautuminen kuolemankammosta ei ole tehty hyveeksi, vaan sitä päinvastoin pidetään jonkinlaisena uskonnollisena velvollisuutena? Miksi ei jo lapsiin istuteta luonnollista käsitystä kuolemasta ja juurruteta heistä pois viimeisiäkin taikauskon ja kammon jätteitä, että heistä kasvaisi pelkäämättömiä ihmisiä? Miksi ei uskalleta sanoa lapselle: kuolema on ihmishengen ystävä, kuoleman kammoaminen ja pelkääminen on pimeyttä, kuolema on yhtä tarpeellinen kuin syntyminen. Pitäisi siis—ja erittäinkin lasten kasvatuksen nimessä luopua kaikista vanhoista tavoista, joiden noudattamisella olemme edistäneet väärää kuolemankäsitystä. Pitäisi myös lakata opettamasta (kuten vielä m.m. Z. Topelius, vert. »Lehtisiä mietekirjastani» ss. 23 ja 24), että muka saiturit ja pahantekijät kuoltuansa harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahantekojensa paikkain ympärillä, ja että kaikki muutkin vainajat ovat muka näkymättöminä läheisyydessämme »vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen». Pitäisi niinikään lakata opettamasta, että kuolleet ruumiit nousevat kerran haudoistaan, kuten uskonnossamme opetetaan. Ja pitäisi ennen kaikkea luopua salaperäisistä, pakanallisista hautajaismenoistamme, ja istuttaa lapsiin se käsitys, ettei ruumiista vapautuneella hengellä ole enää tietysti vähääkään tekemistä mätänevän ruumiin kanssa,—että kaikkein vähin voi vapautunut henki olla riippuvainen siitä hautaavatko ihmiset ruumiin siunattuun maahan vai ei j.n.e.
Niin pitäisi. Mutta kun sitten joutuu silmä vasten silmää tuon kysymyksen kanssa, niin on sen toteuttaminen paljon vaikeampaa kuin ajatuksessa näyttikään. Syvälle ovat meidän luuhumme ja vereemme syöpyneet lapsuudessa saamamme käsitykset, mielikuvat ja ennakkoluulot,—syvemmälle kuin yksikään meistä aavistaa.
Niinpä siis syntyi meillekin tuo tavallisissa oloissa niin luonnolliselta näyttävä hautaamiskysymys. Sekä lapsen äidillä että minulla oli varma vakaumus siitä, ettei millään ulkonaisella menolla voi olla mitään vaikuista henkisiin asioihin. Olimme muun muassa jättäneet lapsemme myöskin kastamatta, koska emme voineet antaa kasteelle mitään merkitystä. Nyt olisi johdonmukaisuus sitä enemmän vaatinut hylkäämään myöskin hautajaismenot. Mutta tämä velvollisuus tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että teki kipeätä ottaa sitä edes ajatellakseen. Tuhannet syyt olivat puhuvinaan vastaan, alkaen siitä, että maa oli puolenkyynärän paksuisessa roudassa, korkeiden nietoksien peittämänä, ja päättyen tuohon kaikkein pahimpaan ja tympäsevimpään: »mitä ihmiset sanovat!»
Kun kuulin, että vanha palvelijattaremme meni vinnille pyykkivaatteita järjestämään, minä kiipesin sinne myöskin muka jollekin asialle ja koetteeksi sanoin aikovani haudata lapsen kotiin.