—Kyllä sen nyt sentään saisi viedä siunattuun maahan,—sanoi hän nähtävästi loukkaantuen lapsen puolesta. Ja vähän ajan perästä, ihan kuin kauhistuttava aavistus olisi hänessä herännyt, lisäsi:
—Eikö tänne sitten mitään pappiakaan haeta?
Minä selitin, että ei.
Silloin hän kalpeni ja hänen hyväntahtoiselle luonteelleen vieras vihan ilme värähti suun ympärillä, kun hän sanoi:
—Niinkö se sitten kuopataan kuin koira vaan!
Ja vaikka hän oli minun palvelijani, tunsin minä olevani hänen edessään ikäänkuin poikanulikka, jota uhataan jonkun pahanteon vuoksi.
Vielä vaikeammalta olisi minusta tuntunut ilmoittaa aikomukseni naapurillemme, eläkeukolle, joka auttaa meitä ulkotöissämme. Tämä ukko on hyvin totinen ja harvapuheinen, ankara vanhantestamentin mies. Muun muassa ei hän eikä hänen perheensä käytä ruokaan sianlihaa eikä raavaan verta; hän ei puhu koskaan syödessään, ei myöskään salli pyydystää kalaa sunnuntaipäivänä, koska Moseksen laissa näitä kaikkia kielletään. Vaikea on hänen selviytyä paksussa raamatussa. Hän lukee sitä itse ja punnitsee kaikki omalta kannaltaan. Hän uskoo joka sanan ja koettaa toteuttaa parhaansa mukaan. Hän pitää nimenomaan kiinni vanhasta testamentista, ja antaa sille jonkinlaisen etusijan uuden testamentin rinnalla.—Maallisissa asioissa on hän sitävastoin hyvin kehittynyt ja tavattoman järkevä. Sitäpaitsi hän on hyvin siveellinen, rehellinen ja hyvä. Mutta koko elämänsä hän on elänyt suuressa köyhyydessä ja on nyt vanhoina päivinään vailla kaikkea uskoa tämän elämän paranemisen mahdollisuuteen. Ei hän sinä ilmoisna ikänä tule minkään vallankumouksen eduista osalliseksi, eikä häntä myöskään voi auttaa mitkään kaupunkilaiset työväestön työlakot. Hänen koko elämänilonsa on pyrkimisessä hengellisten asiain selvyyteen, ja kallionkova on hänen uskonsa, että selvyyden perille pääsee uppoutumalla yhä syvemmäs vanhan testamentin sokkeloihin sekä jyrkästi hylkäämällä oman järjen valo.
Kun ajattelin, että tälle ukolle sanoisin »tulkaapa nyt tuonne metsikköön kaivamaan hautaa lapsellemme» niin valtasi minut jo vaan ajatellessanikin kauhistus. Jos edessäni olisi ollut koko Suomen kansa, joka on perkanut tämän maan, pelloiksi kuokkinut sen kantoiset kivikot ja suliksi kyntänyt sen sitkeät savikot,—jos se kokonaisuudessaan olisi ollut edessäni vanhoine testamenttineen ja isiltäperittyine uskoineen, en olisi ollenkaan ollut enemmän hämilläni kuin tämän yhden ukon edessä. Sillä hän oli minulle Suomen kansa.
Näiden mahdottomuuden muurien vuoksi oli minulle todellinen kevennys, kun lapsen äitikin vastusti kotiinhautaamista, sillä se vapautti minut asian ratkaisemisesta.
Mutta sattui niin, että kuusivuotias tyttäremme kuuli meidän keskustelumme, ja kun oli päätetty haudata kirkkomaalle, niin hän rupesi allapäin valittamaan, miksi muka viemme niin kauvas pois. Tämä teki äitiin syvän vaikutuksen, ja siitä hetkestä huomasin hänen ottaneen tämän kysymyksen omakseen ja jääneen yhtä raskaasti kahdenvaiheille kuin olin minä.