Naiset elävät tunnemaailmassa, ja tunteillaan he totuuttakin vainuavat ja totuuden vihdoin löytävät.
Sitä en silloin ymmärtänyt, vaan pidin ainoastaan omaa järjen syytä pätevänä ja tuota tunteen syytä asiaan kuulumattomana.
Johonkin päätökseen tullaksemme jätimme kysymyksen kohtalon ratkaistavaksi. Päätimme niin, että jos pappi suostuu hautaamaan kastamattoman lapsen tavallisella tavalla kirkkomaahan, niin hautaamme sinne, mutta jos hän panee esteitä niin hautaamme kotiin ilman mitään kirkonmenoja. Läksin pappilaan. Kirkkomme on Suomen vanhimpia. Se on rakennettu kivilohkareista, jotka ovat aikain kuluessa hienosti sammaltuneet. Molemmat kiviset päätyseinät kohoovat mahtavina, teräväkulmaisina kolmioina korkean ja jyrkän pystykaton ylimpään harjaan saakka, joka on pantu niinkuin pärekatto, päreinä vaan pyöristetyt laudat. Harjalla istuu aina rivi mustia naakkoja, josta osa tuon tuostakin lähtee lentoon huutaen tuota tuttua: djakke, djakke, ja palaavat heti jälleen takasin, jolloin toiset lähtevät. Tietysti ovat kirkon rakentaneet jättiläiset.
Hautuumaan ohi päästyä poikkesin pappilan tielle.
Pian alkoi käänteessä näkyä ensin punainen jyväaitta, ja sitten sen takaa pappilan rakennuksen laudoilla vuorattu, kellertävänharmaaksi maalattu pääty. Tämän ei aivan korkean, mutta leveän ja pitkän, koruttoman, puhtaan talon edessä on laaja, puutarhan tapainen piha. Mutta tasaisia teitä oli suurella tarkkuudella luotu kaikkialle, joista tullut lumi oli kasvattanut kinokset vieläkin suuremmiksi, niin että rakennus ja punertavat taloushuoneet pihan toisessa päässä olivat ikkunia myöten lumiin uponneet ja näytti pappila kylmän valkeuden rinnalla sitäkin lämpimämmältä. Päärakennuksen oven edessä oli tuoreita havuja. Ensin tullaan suureen suljettuun kuistiin, sitten tilavaan ja korkeaan eteiseen, jossa on vaatenauloja ympäri seiniä ja kaksoisovi auki ruukkukasveilla täytettyyn saliin; siitä taas on ovi auki vielä johonkin huoneeseen vasemmalla, josta vanha rovasti nyt paraillaan tuli minua vastaan. Niinkuin hienosti sammaltunut kirkko, niinkuin tämä hiljainen pappilan talo ja sen valoisa, kukkainen sisustus teki turvallisen rauhan vaikutuksen, niin vaikutti rovastinkin vakaa ja hiljainen olento. Minun asiani tuntui minusta sillä hetkellä olevan jotakin kolkkoa loukkausta koko tätä vuosisatojen luomaa tyyssijaa kohtaan, jossa sadat ja tuhannet ihmiset minua ennen olivat käyneet pyytämässä sekä syntyneitten että vainajiensa siunaamista, ilman että vähinkään murunen oli tarvinnut rapista kalliista muinaismuistosta.
—Meillä on lapsi kuollut, mutta se oli kastamaton ja minä nyt tulin kysymään, kuinka tässä on meneteltävä,—sanoin minä.
Rovasti, tottumattomana täällä maalla siihen että ruvetaan heti paikalla ja seisaaltaan puhumaan asioita, käski minut, vastaamatta mitään, ystävällisesti sisälle kansliaan, mutta itse meni hakemaan kappalaista, joka asui samassa talossa ja hoiti kanslia-asioita.
Rovasti ja kappalainen tulivat sisälle.
—Terve, terve,—sanoi jälkimäinen minulle puristaen toverillisesti kättäni, ja istui heti kirjojen ääreen kirjottamaan määräystä haudankaivajalle.
—Käy siis laatuun haudata kirkkomaahan?—kysyin minä.