—Tietysti, sanoi hän varmasti. Mutta vanha rovasti oikasi:
—Se tahtoo sanoa, hautaus tulee tietysti tapahtumaan »hiljaisuudessa», luetaan ainoastaan Isämeidän ja Herransiunaus.
Sillä aikaa kuin kappalainen kirjotti, otti rovasti puheeksi kasteasian.
—Miksi ette ole kastattaneet lastanne? Eikö olisi ollut parempi tehdä niinkuin luterilainen kirkko vaatii?
—Käsitykset vähitellen muuttuvat,—sanoin minä, koettaen sanoa niin vähän ja niin hiljaa kuin mahdollista.
—Niin, mutta jos käsitykset muuttuvatkin, niin onko silti välttämätöntä erota kirkosta,—sanoi nyt kappalainen, kääntyen tuolillaan:—minun mielestäni pitäisi pysyä kirkon yhteydessä ja sitten vasta, jos näkee olevan jotain korjattavaa tai puhdistettavaa, erottaa kullasta kaikki se, mikä ei ole kultaa.
Hän oli kirjottanut valmiiksi määräyksen haudankaivajalle, ja jätti lapun minulle.
Onnellisesti olin siis kaikki esteet välttänyt, ja lupakirja taskussa läksin nyt kotimatkalle.
Mutta mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.
Ei ainoastaan enää maantien lumiset, katkeamaisillaan olevat puut, vaan sammaltunut kirkko, sen hautuumaa, vanha harmaapää rovasti ja koko käynti pappilassa herätti yhä voimakkaamman tunnon siitä, että en ollut tehnyt mitä olisin voinut ja mitä olisin ollut velvollinen tekemään.