Ainoa puolustukseni oli, etten voinut myöskään menetellä vastoin vaimoni tahtoa: ja tätä puolustusta koetin pitää kaiken aikaa mielessäni. Mutta siitä huolimatta alakuloisuus ei mennyt.
Tulin kotiin. Vaimoni ensin ilostui, että olimme saaneet oikeuden haudata sinne mihin muutkin ihmiset, vaikkapa vaan »hiljaisuudessakin». Hän varustausi nyt vuorostaan matkalle kirkonkylään valitakseen sopivan hautapaikan. Ja kaikki näytti rupeavan menemään tavalliseen tuttuun tapaan.
Mutta kun hänkin sitten palasi kotiin, huomasin kohta, että häntä painoi taas sama raskas mieliala, joka oli häneen tullut kuusivuotiaan tyttäremme valituksen johdosta.
Kysyin kuinka oli käynyt.
—No, valitsin paikan,—sanoi hän hiukan välinpitämättömästi,—hyvin kauniin,—näkyy järvi,—torstaiksi lupasi saada haudan valmiiksi.
Vähän ajan perästä hän sanoi alakuloisena:
—Tiedätkö, minä olin aivan pakahtua suruun, kun kahlasin siellä lumessa ja hain paikkaa.—Ja itkuun heltyen hän lisäsi: »Miksi todellakin viedä niin kauas!»
Silloin minä menin sen eläkeukon luo.
Hän oli kotona ja saattoi minut pieneen ja matalaan erikoiskamariin, jossa oli hyvin moniruutuinen, vihertävää päivänvaloa päästävä ikkuna ja sen päällä kahtaanne jakaantuvat sanomalehtipaperista leikatut kellastuneet uutimet koristettuina muutamilla punaisilla paperikukilla. Ikkunan edessä oli pöytä ja valkoinen liina. Mustuneihin seiniin olivat lapset naulanneet joitakin laatikkojen päältä otettuja kansikuvia. Vielä oli huoneessa pari tuolia ja piironki, jonka päällä myöskin valkonen liina, ja ruostunut peili.
Me istuimme vastakkain, hän valoa vastaan, minä selin ikkunaan.