Nyt oli se hetki, jolloin minä istuin Suomen kansan edessä. Hikipisarat nousivat otsalleni.
—Aijomme haudata lapsemme tänne kotimetsikköön,—sanoin.
Oli pitkä äänettömyys.
Hän, ystävällinen hymy huulillaan, näytti tavottelevan jotain vastata, veti sitä varten jo henkeäkin, lipatti huulillaan, mutta ei löytänyt mitään sanottavaa. Hänenkin ohimoissaan suonet paisuivat ja hieno hiki nousi otsalle.
Hetken kuluttua sanoin minä:
—Taitaa olla vaan hyvin kova routa maassa?
Ja hän, aivan kuin olisi ilostunut, että kysymyksen teoreettisesta puolesta oli päästy, alkoi hyvin toimellisella äänellä laveasti selitellä, ettei se routa mitään niin kovaa ole, kun lumi tuli tänä vuonna aikaisin ja keskeytti maan jäätymisen.
Näin vähän oli Suomen kansalla sanomista. Hienotunteisuudesta suruamme kohtaan se vältti väittelyn eikä sanallakaan arkaan kysymykseen koskettanut.
Illalla loin tien auki sille paikalle kotimäen rinteeseen, jonka olimme hautapaikaksi valinneet, Se ei ollut talon vieressä, vaan vähän alempana, metsikön rinnassa. Siinä kasvaa vierekkäin kaksi vanhaa kuusta, joitten ympärillä on hyvin taajassa näreitä; alempana, järvelle päin on koivuja ja lyhyttä lepikköä. Lunta ei tässä kuusikossa ollutkaan paljon, kun se oli kaikilta tuulilta suojassa.
Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa.