—Te katsotte kummastellen, minä en teistä näytä juuri ruhtinaalliselta?
Hän vilkutti viisaita silmiään ja nauroi herttaisesti, edeltäpäin nauttien siitä kuinka paljon hänellä siis vielä oli kertomista.
—En, minä en ole enää ruhtinatar—vieläpä sanon: jumalan kiitos, etten ole. Mutta se on toinen asia. He ovat. Reumatismi on niin sanoakseni sukuvika meissä. Yhden sisaristani se on jo kahdeksantoista vuotiaasta kiertänyt täydelliseksi raajarikoksi, hänen kätensä ovat koukussa, jalat kangistuneet kokoon, häntä kuljetetaan ratastuolissa huoneesta huoneeseen, ulkona saa olla korkeintaan jonkun päivän keskikesällä. Toinen sisaristani on myöskin jo hyvällä alulla, kaikki sorminivelet ovat kuin punaisia perunoita. Kolmas sisar tosin vasta »tuntee kipuja», vasta voihkii ja »etsii asentoja» … tiedättehän? Mutta mitäs te tietäisitte, terve ihminen!
—Näytättehän tekin terveeltä.
—Minä olenkin ainoa koko suvussa, minä olen pelastunut.
—Olette ehkä ajoissa ruvennut puutarhassa kaivelemaan?
—Kas teitä vaan, kun pilkkaatte! Mutta mitäpä jos todella olenkin ajoissa ruvennut kaivelemaan ja juuri siksi pelastunut?—Elämä on täynnänsä ihmeitä. Ei noita kömpelöjä poppamiehen ihmeitä, mutta järjellisiä ihmeitä, joilla on tarkoituksia, ja sitä syvempiä tarkoituksia mitä syvemmälle osaa katsoa. Ihminen esimerkiksi tahtoo pelastaa toisen, mutta tuleekin itse pelastetuksi—ja vieläpä pelastetuksi saman henkilön kautta, jonka hän aikoi pelastaa. Aikoi pelastaa, mutta kiitokseksi tuli itse pelastetuksi. Mitä siihen sanotte?
Minä haukottelin ja sitä peittääkseni sanoin luonnottoman kovalla äänellä, käsi suun edessä
—Vai niin…
Hän onneton käsitti kovaäänisyyteni uteliaisuudeksi ja antautui mitä suurimmalla nautinnolla kertomaan, kuinka hän oli siellä tahtonut jotakin pelastaa, mutta toinen pelasti ja hän pelasti ja toinen pelasti, ja pelasti ja pelasti ja pelasti. Minä aivan itkin salatuista haukotuksista.