—Elimme ylellistä elämää maatiloillamme, keisarillisen perheen jäsenet kävivät meillä vieraissa… Minä kasvatettiin pensionaatissa ruhtinattarien ja suuriruhtinattarien joukossa. Oli todella ihastuttavia tyttöjä … muutamat … en voi koskaan unohtaa … ja heistäkin vielä moni muistelee minua… Mutta elämämme oli joutavaa, turhanpäiväistä. Tytöt ovat mainion hyviä, kun vaan eivät ole toisten tyttöjen joukossa. Yksin ollen semmoisella letukalla voi olla ihanteita, jopa jumalakin, mutta toisten seurassa ei ole muuta kuin lemmenjuttuja, pukuja, kujeita, enin sittenkin lemmenjuttuja. Ne eivät koskaan kyllästytä tyttölaumaa. Kaikilla oli tietysti omat rakastettunsa, minulla myöskin.
—No niin. Kun minun lemmenjuttuni tuli ilmi, hämmästyivät toverini. Olin rakastunut hurjastelevaan, rajuun luutnanttiin. Hän oli tosin ylhäistä, hyvinkin ylhäistä sukua, mutta ylhäinen maailma oli hänet jo jättänyt, koska skandaalien jälkeen hänen maineensa korjaus oli melkein mahdoton. Toverit pitivät hänestä paljon, ja kauniin ja jalon näköinen hän oli ulkomuodoltaan, mutta kaikki yritykset saada hänet lopettamaan raju juopottelunsa osottautuivat turhiksi.—Minä olin nuorena myös hyvin kaunis ja voinpa teille kertoa, että minuun oli silmänsä iskenyt muun muassa—mutta ettehän te tunne meidän suurmaailmaamme, onkin ehkä parempi että vältän nimiä. Sanalla sanoen, tieto, että olin lemmistynyt tuohon juopottelevaan, toivottomaan luutnanttiin, sai aikaan mitä suurimman hämmingin ja hämmästyksen ympäristössäni. Jos te kuitenkin luulette, että aijon kertoa teille romaanin vanhempieni estelyistä tai karkausretkistäni, niin erehdytte. Me sisarukset olimme omissa asioissamme täysin itsenäiset, vanhempamme olivat kuolleet ja holhoojamme oli aivan vallassamme. Sitä suurempi oli kauhistus tyttölaumassa, ja heidän virittämänsä vehkeilyt meidän liittomme lopettamiseksi olivat todellakin suuremmoiset.—Rakastuin häneen silmittömästi lainkaan häntä vielä tuntematta muuten kuin näöltä. Ensi näkemältä! Hän taisi olla silloinkin juovuksissa. Näin hänet toisten upseerien joukossa, suuressa kevätjuhlassa, paraatien jälkeen. Kaikki, jotka seisoivat hänen ympärillään, katsoivat häneen uteliaasti. Hän puhui jotain ja sytytteli nauraen paperossiaan. Silloin minä rakastuin häneen eivätkä silmäni voineet olla häntä hakematta… Voitteko selittää minulle, miten ihminen saattaa rakastua toiseen näin vaan näöltä, ensi näöltä,—juopuneeseen,—ja kuinka rakastua!—niin, että pitää suurimpana onnenaan saada edes vilaukselta nähdä häntä, noin vaan nähdä hänen päänsä menevän jossain toisten päiden seassa—edes vilaukselta, sanon,—ja sitten viikkokausia, kuukausia uneksia uutta tilaisuutta taas vaan vaikka sekunnin verran saada nähdä hänet. Voitteko selittää?
—Varmaan olitte sentään jo ennen kuullut jotain hänestä.
—Kuullut! Mitä muuta minä olisin kuullut hänestä kuin että hän oli parantumaton hurjastelija! Kerron teille, mitä olin hänestä kuullut. Että hänen intohimonsa oli suotta pilata nimeään ja mainettaan. Aivankuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen kun vaan jokukaan ainoa saattoi vielä toivoa hänestä jotakin tulevan! Keskellä päivää, ja välttämättä kaupungin vilkkaammalla kadulla, tietysti juuri sillä kellonlyömällä kun parhain kerma oli liikkeellä, hänen piti esiintyä mitä arveluttavimpien naisten seurassa. Että vaan kaikki näkisivät, välttämättä kaikki. Intohimo tehdä itsensä mahdottomaksi, voitteko kuvitella?!
—Se on jo paljon se,—sanoin minä harmaalle rouvalle,—teitä viehätti hänen rohkeutensa, kaiken sovinnaisuuden halveksimisensa, hänen ei-yhteiskunnallisuutensa.
Harmaa rouva ei ottanut tätä kuullakseen. Hajamielisesti hänen silmäyksensä kohtasi minut, kohta siirtyäkseen jälleen omaan ajatusjuoksuunsa.
—Ei. Mitään muuta kuin pahaa en ollut koskaan kuullut hänestä, pelkkää pahaa ja häväistystä. Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun, tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan puhunut hänen kanssaan! Hm?
—Nyt ymmärrän,—sanoin minä,—teissä oli herännyt halu pelastaa tuo nuori mies.
Harmaa rouva katsahti minuun niinkuin kaukaisuuteen katsoja, jonka eteen äkkiä ilmestyy joku esine liian lyhyelle näkövälille. Hänen täytyi vetäytyä edemmäs minusta, hänen silmänsä suurenivat, pyöristyivät, ja hän ei hetkeen saanut ääntä suustansa.
—Kuinka te sen tiedätte?