—Äskenhän itse sen minulle sanoitte.

—Pelastaa?! Mutta kuinka »pelastaa»! On suuri eroitus pelastamisen ja pelastamisen välillä. Kuulkaa kärsivällisesti älkääkä koettako mitään edeltäpäin arvata, niin kerron teille kaiken alusta loppuun. No niin. Tehän tiedätte naiset. Rupesin jäseneksi hyväntekeväisyysseuroihin ja siten pääsin helposti Sashan äidin tuttavuuteen. Jokin vastustamaton voima heti yhdisti meidät toisiimme … tuon vanhan kreivittären ja minut.

—Tahdoitte kumpikin »pelastaa».

—Älkää keskeyttäkö. Ette kumminkaan voi vielä mitään asiasta ymmärtää. Tahdoimme kumpikin pelastaa, niin. Tunsin heti vaistomaisesti, että kreivittärellä on sama ajatus kuin minullakin: kaikki käy hyvin, jos Sasha vaan joutuu naimisiin. Ja yhtä varmasti tunsin, että kreivitär ajattelee Sashan vaimoksi minua. Ensi katsauksesta, ensi kädenlyömästä sen tunsin. Ja vielä, että hän huomaa minun tietävän hänen tunteensa. Olimme kohta kuin tuhannen vuoden tuttuja, meillä ei ollut mitään toisiltamme salattavaa, aloimme heti puhua »hänestä» aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuitenkin oli jokin erotus kreivittären ja minun tarkoitusteni välillä: kreivitär olisi tyytynyt, kun vaan olisi saanut poikansa pois paheen tieltä, mutta minun aikeeni ulottuivat pitemmälle, minä olin päättänyt nostaa hänet myöskin yhteiskunnallisessa merkityksessä, tehdä hänestä vähintäin ministerin! —Ja voitteko kuvitella riemuani, kun huomasin hänen todellakin rakastuneen minuun! Istui kaiket illat kotona kreivittären luona, kun vaan minä olin siellä, tai kun olimme tanssijaisissa, saattoi minut kotiin ja meni itse kotiinsa—mitään maistamatta koko iltana. Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut, ja kreivitär oli onnensa kukkuloilla, rakasti minua yhtä paljon kuin omaa poikaansa—me olimme kaikki äärettömän onnellisia…

—Kohta alusta aikain sain asiat semmoiselle kannalle kuin olin itsekseni suunnitellut. Tahdoin johtaa hänen voimakasta intohimoaan niin, että minun saavuttaminen tulisi hänelle samaksi kuin yhteiskunnallisen aseman saavuttaminen. Tärkeintä oli siis minulle peittää häneltä oma rakkauteni. Mikään asia maailmassa ei minulle ole koskaan ollut vaikeampaa kuin juuri tämä, mutta ei myöskään minkään asian onnistuminen ole minulle koskaan ollut tärkeämpi kuin tämän. Teidän Napoleoninne ja Gladstoninne ja Machiavellinne ovat kaikki suuria diplomaatteja, mutta yksikään heistä ei olisi voinut perille asti ajaa niin monimutkaista ja niin kaikkea huomiota kysyvää suunnitelmaa kuin voi olla jonkun naisen edeltäpäin mietitty sotajuoni. Olihan kysymyksessä vaan silloin osottaa hänelle vastarakkautta, kun hän puolestaan osotti halua ja innostusta jonkun aseman saavuttamiseen. Ja tehdä tätä kaikkea niin hienosti, ettei hän ruvennut pitämään tyhmänä tai kunnianhimoisena tai suorastaan porvarillisena tai myöskään huomannut tuota pelastamisen tendenssiä. Samalla täytyi katsoa, ettei tullut ikäväksi, ettei muuttunut konstikkaaksi, että pysyi hänelle yhtä viehättävänä, ettei hän rakastunut muihin … ah, te tuskin voitte milloinkaan ymmärtää näitä asioita. Teidän, miesten diplomatia on aina suoraviivaista, te aina käytätte jo tapahtuneita asioita ja jo olevia suhteita selittääksenne ne muka oman harkitun menettelynne seurauksiksi, mutta nainen todella luo uusia suhteita ihmisten välille ja siten hallitsee tapausten menoa, siinä se oikea diplomatia vasta alkaa.

—Kohota yhteiskunnallisesti vaikka kuinka korkealle ei merkinnyt Sashalle mitään, jos hän vaan katsoi sen tarpeelliseksi. Mutta tähän asti hän oli luullut, ettei se ollenkaan olekaan tarpeellista. Hän ei uskonut semmoiseen. Menestys seurasi häntä. Hän sivuutti vanhimmatkin toverinsa. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta kykyänsä ja häikäilemätöntä tarmoaan, kun oli kysymyksessä joku todellinen taidonosotus tai teko, josta paljon riippui. Silloin kuin muut vasta suunnittelivat ja arvelivat, hän jo löi ja viitoitti tietä. Mutta— minua suuresti vaivasi ja epäilytti vaan yksi pieni asia: kaikki mitä hän teki, sen hän teki aina ikäänkuin leikillään, aina vaan sama hymy huulilla. Hän osasi heti kaikki mitä hänen eteensä pantiin, mutta kohta ensi katsauksen jälkeen levisi tuo hymy jo hänen kasvoilleen. Leikillään hän oli taitava, leikillään hän oli diplomaatti, leikillään hän meni korkeimpiinkin esittelyihin, minä en kertaakaan huomannut, että hän missään näissä asioissa olisi koskaan ollut tosissaan. Tosissaan hän ainoastaan rakasti minua. Ja—ajatelkaa—minuun lämähtää äkkiä ajatus, että hän onkin oikeastaan paljon korkeammalla minua, joka olin aikonut hänet nostaa alhaalta muka ylös! Tämä ajatus sekoitti minut pahan päiväisesti. Minä kadotin käsistäni päälangan siihen juoneen, jonka olin itse virittänyt. Millä tavalla minä oikeastaan aijoinkaan hänet nostaa? Olinkohan minä mikään hänen pelastajansa? Tiedänkö minä ollenkaan minne minä hänet johdan, kun johdan niinsanotuille kunniankukkuloille? Entäpä jos johdankin harhaan?!

—Tässä minun täytyy kertoa teille myöskin toinen, personallinen suruni eli onnettomuuteni, painajaiseni, kuinka sen sanoisin.—Hääyönä, ei— tahdon olla teille aivan suora—ei ainoastaan hääyönä, vaan jo pari vuorokautta ennen hääyötä, jolloin emme vielä olleet vihityt ja kaikki olisi voinut tulla peruutetuksi, jos joku välttämättömyys olisi semmoista vaatinut,—tunsin äkkiä hirmuisen kivun selässäni. Kamalampi kuin tuo hirveä kipu oli kuitenkin kauhistukseni, sillä minä tiesin mitä kipu merkitsee. Minun kohtaloni oli oleva sama kuin sisarieni: minä olin tuomittu loppuijäkseni vaivaisen elämään. Kuulkaa minua älkääkä tuomitko minua: minä salasin kipuni … ajatelkaa! Salasin! Salasin häneltä, jota rakastin! Niin, niin, te ja kaikki muut teidän mukananne tietysti tuomitsette minua: minun olisi teidän mielestänne pitänyt ilmaista, menettelyni osottaa mielestänne todellisen rakkauden puutetta, koska salasin häneltä, että hän oli sitomaisillaan kohtalonsa vaivaiseen, ainiaaksi vaivaiseen. En tiedä. Mutta jos hän olisi minut jättänyt, niin hän olisi varmasti ainiaaksi turmeltunut, ja kumpi on parempaa? Tiedän vaan, että salaaminen oli minulle äärettömän vaikeaa, ei tosin ensi alussa, mutta aikaa myöten yhä enemmän ja enemmän. Kipuni olivat välistä aivan sietämättömät, mutta minä vaan hymyilin. Kestin vuosikausia. Hän ei kertaakaan kysynyt, kuin aivan vaan ohimennen. Ja minä pääsin sanomalla: ah, kultaseni, se ei ole mitään.—»Mikä onni, ettei sinun ole käynyt niinkuin sisariesi!»—sanoi hän minulle. Minä hymähdin, vaikka samassa olin kuin katketa selkäni hirvittäviin tuskiin. Minä olin hänen pettäjänsä enkä pelastajansa!

—Kun kärsimykseni olivat pahimmillaan aloin lisäksi ja suureksi kauhukseni huomata, että Sasha oli löyhtynyt päätöksissään olla mitään juomatta. Hän tosin toistaiseksi tyystin salasi sitä minulta. Ja minä puolestani, ollakseni saattamatta häntä siihen vaikeaan asemaan, että hänen olisi ollut pakko valehdella, en koskaan kysynyt häneltä, missä hän kulloinkin aikansa vietti. Hän näytti panevan suurta arvoa menettelyyni ja rakasti minua kaiketi senvuoksi vieläkin enemmän. Mutta yöt hän vietti kuitenkin yhä useammin ulkona, jumalaties missä. Ja minä tietysti surin itsekseni ja luulin, etten enää voinut olla hänelle minään viehätysvoimana, joka olisin jaksanut estää häntä vieraasta yöelämästä. Tietysti oli syy myöskin siinä, että minun täytyi kipujeni vuoksi lakata seuraamasta häntä jokapaikkaan, niinkuin olin ennen tehnyt. Mutta pääsyy oli jokin muu. Mitä enemmän hän menestyi, sitä vaikeampi näytti hänen olevan ottaa asioita totiseita kannalta. Ja mitä lähemmäksi tulimme hänen ratkaisevaa ylennystänsä—kysymys oli todella sangen merkitsevästä asemasta ylimmissä piireissä—sitä välttämättömämpi näytti hänen olevan hakea unhotusta, suorastaan humaltumista. Ikäänkuin hän, pakottamalla itseänsä siihen mitä kaikki muut kuitenkin pitivät suurimpana onnenaan ja johon koko maailma aina pyrki, olisi tehnyt jotain väkivaltaa itselleen, melkeinpä varastanut tai ainakin ollut sillä tavalla epärehellinen, että hänen täytyi humaltumisella saada omatuntonsa vaikenemaan. Niin, niin, te katsotte ihmetellen minuun, mutta minä sanon teille, että maailma on paljon syvempi ja ihmeellisempi kuin me kuvittelemme. Me tuomitsemme juoppoja, mutta usein ovat juopot juoppoja vaan siksi, että heillä on hienostuneempi, arempi omatunto kuin keskitason jokapäiväisillä ihmisillä… Mutta jättäkäämme tämä asia. Sanalla sanoen: olimme yhtaikaa sekä saavuttamaisillamme rohkeimman unelmamme että myöskin saavuttamaisillamme siveellisen turmeltumisen huipun… Minä vaan kuumeentapaisesti toivoin, että käännös parempaan päin oli tapahtuva, kunhan tuo ylennyskysymys vaan tulee ratkaistuksi, ja odotin, odotin, odotin, odotin niinkuin viimeistä pelastustamme,—en koskaan ole elänyt enemmän tulevaisuudessa enkä koskaan siihen niin kaikkea luottamustani pannut.

Ja nyt täytyy minun kertoa teille kaikkein suurimmasta kolauksesta, mitä olen elämässäni koskaan kokenut. Kuulkaa. Eräänä päivänä hän tulee omalta puoleltaan luokseni ja minä heti hänen tullessaan huomaan, että jotakin erinomaista on hänelle tapahtunut. Hänen silmänsä ovat suurenneet, ne yhtaikaa sekä hymyilevät että ovat ikäänkuin ihmeissään, tukka on epäjärjestyksessä … sanalla sanoen: hän näyttää aivan kuin juuri unesta heränneeltä. Minä ensin luulinkin, että hän tulee minulle kertomaan jotakin ihmeellistä unta, jota oli juuri nähnyt. Hän tulee aivan luokseni, suutelee minua hellästi, hymyilee onnellisena, niinkuin aikoisi kohta sanoa, että olemme voittaneet puolenmiljoonan palkintoarvan…

»Rakas, rakas Masha, sanoo hän,—olen lukenut muutamia kirjoja, joiden kansia en ikinäni ennen ole avannut. Nytkin otin aivan sattumalta käteeni, ja kohta minulle selvisi ihmeellisiä asioita, luin sieltä suuria totuuksia… Usko minua, Masha, ihmisen ei tarvitse pitää huolta mistään, ei yhtään mistään,—eikö se ole onnellista?»