Tämmöisiä hän puhui minulle kauan. Ja minä koetin häneltä peittää kauhistustani, ettei hän huomaisi minun epäilevän häntä hulluksi. Mutta varmaan kasvoni eivät voineet salata mielenliikutustani, koska hän äkkiä rupesi nauramaan ja sanoi:
»Mutta Masha kulta, ethän vaan luule minua hulluksi?!»
—Jumala minua semmoisesta varjelkoon! sanoin minä koettaen näyttää niin luonnolliselta kuin suinkin osasin, mutta oikeastaan menin yhä enemmän hämilleni ja mietin vaan kuinka saisin lääkärin käsiini.
»Ei, ei, Masha, totta minä puhun, vakuutteli hän,—olen saanut kokea niin päivänselviä todistuksia, ettei niitä yksikään ihminen voi epäillä,—niinkuin kaksi kertaa kaksi on neljä, vielä selvempiä, paljon selvempiä…»
—Mistä todistuksista sinä puhut, rakas Sashani, kysyin minä kaikkein rauhallisimmalla äänelläni. Hän ei osannut selittää.
»No, kuinka sanoisin,—siitä, että on … että on…»
Nyt huomasin, että hän tarkoitti sanoa: »siitä, että on Jumala». Mutta sekä hänen että minun suvussani oltiin sillä sivistyksen tasolla, ettei milloinkaan puhuttu jumalista, ainakaan ei totisessa merkityksessä. Hän suorastaan ei saanut tuota sanaa suustansa.
»Siitä, että on—kuinka sanoisin—korkein olento, mutta se on tässä, tässä» … sanoi hän ja löi kahdesti rintaansa, etten minä suinkaan luulisi hänen tarkoittavan jotain kirkollista tai mystillistä jumalaa, josta piti puhua silmät taivaaseen päin käännettyinä.
Pääsin vielä perille, että se kirja, jota hän oli lukenut, oli— evankeliumi tai joitakin sen uudenaikaisia selityksiä. Nyt oli mitta täysi. Ei enää epäilystäkään. Sasha oli tullut mielisairaaksi uskonnollisista mietiskelyistä!
Käännyin ensi tilassa maan parhaan psychiaterin puoleen. Lääkäri piti välttämättömänä saada personallisesti puhella mieheni kanssa, mutta minä en voinut mitenkään keksiä sopivaa juonta, miten järjestää kohtaus herättämättä epäluuloja miehessäni. Lääkäri alkoi nyt tehdä minulle kysymyksiä. Minä kerroin kaiken. Kerroin, että mieheni aikoi joistakin minulle käsittämättömistä filosofisista syistä keskeyttää uransa, selittäen että muka ihmisen ei tarvitse pitää huolta huomisesta, vaan tehdä tänään mitä on tänään tärkeintä. Kerroin, että hän oli ollut saavuttamaisillaan sen aseman, jota kaikki ponnistuksemme olivat tarkoittaneet, kun katastrofi tuli ja mikään ei voinut enää horjuttaa hänen päätöstään,—että hän—ajatelkaa!—oli ruvennut kantamaan lämmityspuita, sahaamaan ja pilkkomaan niitä, ja aikoi koettaa pestä permantoja ja rappukäytäviä!—että hän ei tahdo antaa palvella itseänsä kaikkein välttämättömimmissäkään asioissa, kuten saappaitten kiillottamisessa, vuoteen laittamisessa, vesien kantamisessa, ei edes kaikkein sopimattomimmissa… No mitä semmoisesta voi tulla! Ministeriksikö niin pääsee! Auttakaa, auttakaa minua, rukoilin minä lääkäriä. Hän kuunteli ja tahtoi aina vaan tietää enemmän ja enemmän, kenties oli hän utelias. Vihdoin hän huomasi kyyneleeni. »Miehenne yleinen mielentila, vaihteleeko se huomattavasti synkkyyden ja iloisuuden välillä?» kysyi lääkäri merkitsevästi ja suurella asianymmärtämyksellä rypistäen silmäkulmansa. Minä selitin, että synkkyydestä ei ole toistaiseksi mitään tietoa, mutta että iloinen hän oli rajattomasti, aina vaan yhtä iloinen ja huoleton, aivan kuin nauttisi elämästä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Tämän kuultuansa lääkäri ei kysellyt mitään enempää. Asia oli nyt hänen mielestään ihan selvä. Hän mainitsi, että tapaus on hyvin tuttu lääkeopissa, nimitti latinalaisen nimenkin, mutta olen sen unohtanut. Tuollaisen iloisuuden hän sanoi olevan varman merkin ja ennusti, että iloisuutta on kerran seuraava vastaava mielen synkkyys. Mielentilat vaihtelevat moisilla potilailla, sanoi hän, niinkuin laineet, jotka milloin painuvat milloin kohoavat. Hän ei antanut minulle juuri mitään toiveita pikaisesta paranemisesta, kielsipä vaan pahoittamasta sairaan mieltä ja neuvoi senvuoksi mitenkään vastustamasta hänen aikeitansa ja päähänpistojansa. Siinä sitä oltiin. Olin tullut apua hakemaan, ja sen sijaan minun piti vaan olla vastustamatta mieheni hullutuksia!