Koko tämä asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa. Olin niin eläytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, että ne olivat kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko minä tuota yhteiskunnallista menestystä toivonut hänen vai ehkä vaan itseni tähden? Suruni ja harmini hukkaan menneistä puuhista oli suuri, mutta jos todella ajattelin häntä, niin ei ollut niinkään syytä suruun. Sillä katastrofin päivästä asti hän oli ollut juomatta minkäänlaisia väkeviä, vieläpä oli tupakoimisenkin heittänyt niinkuin se olisi hänelle ollut maailman helpoin asia, ja nukkui joka yön kotona—uskotteko—pani maata kymmeneltä ja heräsi kuudelta, aamusin tuskin voiden hillitä itseään puhkeamasta ilolauluihin, kuten hän itse sanoi minulle. Ja enkö minä ollut juuri noista paheista tahtonutkin häntä pelastaa? Mitä minä siis surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni vuoksi hänen menestystänsä tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt vielä koettanut saada hänet luopumaan omista aatteistaan ja taas antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, että mikään sellainen menestys ei voinut antaa hänelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen asemesta olisin syössyt turmioon!

Edessäni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan lähempää selkoa siitä mitä hän oikeastaan tarkoitti ja löytää jotakin elämisen ja olemisen mahdollisuuksia tässä asiain täydellisessä mullistuksessa. Vaimo seuratkoon miestänsä, sanovat vanhat ja minäkin tietysti pidin sellaista sääntöä vanhentuneena; mutta mitä voi vaimo muuta, jos hän nimittäin miestänsä todella rakastaa? Siinäpä sitä oikein koetellaan, rakastaako vaimo miestänsä vai ei. Mutta jos luulette, että minun oli helppo suorittaa tämä koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea, vaikeampi kuin mikään koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki, kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt, ajatukset, tunteet, mieliteot—kaiken, kaiken piti muuttua. Mitä oli tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sitä ei enää saanut ajatella eikä tuntea, sitä ei enää ollut, se oli haudattu ainiaaksi… Sanalla sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja valoa kohden, yhtäkkiä tulee käsi, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva tuonne! Hyvä, kasva, mutta mistä ottaa siihen voimaa ja elämänhalua? Ihminen ei ole yksin eikä muista irrallinen. Hän on myöskin sitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden suunnitelmista puhu kenenkään syrjäisen kanssa, on maailmalla kuitenkin aina joku määrätty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta hän on äärettömästi riippuvainen, hän pitää pyhimpänä tehtävänään toteuttaa tuo ajatus ja odotus, hän taistelee sen täyttämiseksi kuin henkensä edestä, se on hänen salainen kunnianasiansa, se on hänen kaikkensa kaikessa, voimansa, elämänhalunsa. Mitä odotti maailma minulta? En puhunut kellekään aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli maailma: hän aikoo tehdä tuosta juoposta ministerin, katsokaamme onnistuuko hän! Minä tiesin, minä tunsin että maailma niin ajattelee, ja se oli koko minun elämäni, minä olin kuin arenalla, minä taistelin toteuttaakseni maailman odotuksen, mitään muuta elämää ei minulla ollut. Keikauksen jälkeen tuli maailma vieläkin uteliaammaksi— tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitivät sitä aivan helppona saavuttaa. Mutta—millä syyllä olisin sen voinut tehdä, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut juuri se minkä vuoksi minä tahdoin hänelle uhrautua?!

Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme pääkaupungista ja asetuimme maalle. Minä itse en suinkaan vähimmin kärsinyt tästä. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan täydessä merkityksessä en ainoastaan entistä ajatus- ja tunnemaailmaani, vaan suoraan silmistäni kaiken sen, mihin ne olivat ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset ystävät, entisen seurapiirin, tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot, teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani. Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot metsät, koivikot, lumiarot, nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat…

Mikäs siinä auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta ja tyhjäntekemistä kammoon enemmän kuin mitään muuta. Rupesin todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitkälle, että keitin ruokia, jopa pesin astioitakin—se on aina ollut erikoisen kauhuni esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, että innostun kaikkeen mitä ikinäni teen, ja niinpä kävi tässäkin. Tiskasin, pesin, kesät kaiket puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tietämättäni aivan kuin uusi luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa. Puutarhamme oli syvän joen rannalla korkean pensasaidan ympäröimänä joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten siellä oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa. Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen, maasta itsestään nousevan kosteuden vuoksi niin rehevää, etten ole missään myöhemmin sellaista nähnyt. Se oli kuin minun toinen kotini, minä tunsin siellä joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?—no niin, te siis tiedätte, mikä nautinto on, kun revittyään rikkaruohot ulos juurineen, kaivelee käsillään maan rivien välistä pehmeäksi ja kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten näkee kuinka punajuurikkain punavehreät, suonikkaat lehdet loistavat auringon säteissä tai päästävät ne läpitsensä muuttuen yhä syvemmin vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi—suuriksi ja maa on niiden peitossa vihreää, kaikki hyönteisetkin, jotka niiden alla kuljeskelevat. Tiedättekö, minä kerran makasin penkkien välisessä ojassa ja katselin ikäänkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syvän vihreään maailmaan. Siellä oli suloisen hämärää ja lämmintä, ja mikä elämä! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheriä, juovikas mato taitavasti kortta ylös nousemassa, siinä nopeajalkainen sarviansa heilutteleva kovakuoriainen, kaikilla kiirettä ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset pienoisrotkonsa ja käytävänsä, ihan erilaisissa muodoissa ja vaihtelevaisuudessa kuin meidän maailmassamme. Tutustuin niin heihin siellä, etten tahtonut voida irtaantua. Minä makasin aivan alastomana enkä kuitenkaan pelännyt mitään pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun olla ihan rauhassa, joskus vaan tekivät nopean retken ylitseni, joka minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut myöskään pelätä mitään näkijöitä, sillä pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja minä rupesin yhä useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan alastomana, ja voin vakuuttaa, että mitään pelkoa hyönteisistä ei ole, kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyvälle kannalle. Ainoa paha oli, että joskus mehiläinen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli selässä hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui pian ja oli mielestäni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yhtä luonnon kanssa. Se on suuri, se on ääretön nautinto, se on uskontoa. Kun vaan tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehdä työtä lapiolla ja haravalla, sekä pystyssä että kumarassa asennossa, vuoroin istuen, vuoroin työntäen, vuoroin vetäen, vuoroin makuullakin, ja mielessä koko ajan omituinen visertämisen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun, syleillä jotain näkymätöntä, äärettömästi, äärettömästi rakastettua!— Ja sitten joskus nukkua väsyneenä lämpimälle mullalle, ah! Ei mitään pelkäämistä, minä vakuutan! Kerran ollessani pitkälläni näin vieressäni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi mustat silmät. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa säikähtyneenä pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mitä juuri olin ajatellut: ei mikään elukka pure, ellei sitä ahdista, ellei se tunne olevansa vaarassa. Ja vaikka sykkivin sydämin, saatoin kuitenkin pysyä liikkumattomana. Hiiri lähestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siitä jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, näen sen ihanan, pienoisen käpälän, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein kestettävä oli, kun hiiri kulki vyötäisten yli, mutta siinäpä se varmaan kuuli sydämen kovan tykytyksen, koska se äkkiä hyppäsi syrjään maahan ja katosi korteikkoonsa…

Junan pitkä vihellys keskeytti harmaan rouvan kertomuksen. Hän alkoi hätäillen ja huolestuneena katsella ulos, huomasi jotain, nousi kiireesti, nosteli matkakapineensa hyllyltä, pisteli laukkuihin kirjansa ja kutimensa, niin että juna pysähtyi asemalle juuri kun hänen kertomuksensa oli lopussa ja kapineet kootut.

—Mutta kertokaahan pääasia, sehän on vielä kertomatta!—sanoin minä pahoillani siitä, että meille tuli ero juuri silloin kun uteliaisuuteni oli äärimmilleen kohonnut.

—Kuinka niin, pääasia? Olenhan sen kertonut!—vastasi hän pujahtaessaan vaunun ovesta ulos.—Tässä minun on muuttaminen junaa tullakseni Hankoniemeen, hyvästi vaan ja suuret kiitokset seurasta, hyvästi, hyvästi!

Viimeiset hyvästit hän sanoi minulle ikkunaan, ollen itse jo asemasillalla.

Minä tempasin ikkunan auki ja työntäydyin vyötäisiä myöten ulos. Rouva alkoi perääntyä ja heilutteli kättään hyvästiksi, hänen ihana hymyilynsä hurmasi minut, olin kuin rakastunut, hän ei ollut minulle enää vanha, ei harmaa, hän oli nuori, täynnä elämänvoimaa, täynnä henkisyyttä.

—Mutta sanokaahan toki kuinka tulitte pelastetuksi, huusin minä, kun juna jo alkoi liikkua eteenpäin.