—Pelastetuksi! Enkö ole sitä sanonut. Jokeni ja puutarhani on minut pelastanut. Siitä saakka kuin aloin siellä työskennellä, en ole reumatismista mitään tiennyt, niin, niin, en mitään, olen terve kuten näette … hyvästi, hyvästi … ainoa koko suvussa … ei mitään kipuja … hyvästi … hyvästi…
—Missä miehenne?—elääkö?—huusin minä.
Mutta rouva ei enää välimatkan vuoksi voinut vastata. Ihanasti hymyillen ja päätänsä nyökytellen ja kättänsä sen yli heilutellen hän katsoi jälkeeni, sitten kääntyi ja meni kannoksineen raiteiden yli toista junaa kohden. Meidän junamme rupesi tekemään käännöstä ja hän katosi ijäksi näkyvistäni.
Miksi en keksinyt jatkaa matkaa hänen kanssaan voidakseni olla vielä hänen seurassaan? Miksi en heti noudattanut omantunnon ääntä, kun se minulle hokemistaan hoki: »ei pitäisi halveksia vähäpätöisimpiäkään ihmisiä, jokaisella noista vähimmistä voi olla oma suuri kohtalonsa», en totellut enkä alottanut aikasemmin keskustelua, että hän olisi voinut kertomuksessaan pitemmälle ehtiä? Ja että minä olisin ennättänyt kysellä hänen miehestään ja heidän nykyisestä elämäntavastaan ja asuinpaikastaan, tai saada tietää edes hänen nimensä. En ole koskaan jälkeenpäin mitään tietoja näistä asioista saanut, vielä vähemmän häntä tavannut ja hänen ääntänsä enää kuullut.
»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»
(Kukan filosofia)
Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana…
Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon…
Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan, pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.
Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa; juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi, vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.